Mutta kohta alkoi hän taas selvitellä ristiriidan näkymättömiä rihmoja. Loolja itki ja vaikeroi ja jatkoi tunnustustansa:
— "Sitten… sitten!…" — Niin: Äidin kyynel kiilsi hänelle pimeässä. Kuolema hengitti hänen sänkynsä vieressä… siskot värjöttivät varvulla… isä ja veli palasivat nälkäisinä…
Tyttö oli silloin voittanut itsensä: Hän uhrasi parhaansa…
Ja nyt tuijotti tapahtuman todistajia vastaan taas se salaperäinen elämän ongelma, se suuri ristiriita: rikos hyveenä. Se tuijotti hämäränä, tutkimattomana, syvänä kuin vuoren pimeä suppilo. Naisen alhaisin rikos loisti Harhaman silmissä, kuin Neitsyt Maarian kunniakehä. Nainen oli hänen mielestänsä rukoillut ihmiskunnan kauneimman rukouksen, silloin kun se rukoili saada tehdä syntiä, pelastaaksensa sillä äitinsä ja siskoparven. Hän oli vienyt puhtaimman uhrin, kun vei oman ruumiinsa lian alttarille…
Taas itki tyttö katkerasti. Yhä täydellisemmin hajosi rikkilyöty sydän. Yhä katkerammin itki sairas äiti ja rikki revitty tyttö. Loolja lopetti:
— "Ja Jumalan pyhä Äiti katsoi minuun niin lempeästi. Oi… joi… joi!… Ja kynttilä tuikki niin kirkkaasti. Se vahvisti minua… Voi isä Pietari, isä Pietari, isä Pietari!…"
Nyt oli koko hänen sydämensä hajonnut tomuksi. Ei ollut siinä enää salattua sopukkaa, mihin synti voisi kätkeytyä. Lopun kertoi hän tuontuostakin purskahtaen raivoisaan itkuun. Kuu oli paistanut kirkkaasti. Hän oli kulkenut arkana, kuin metsän pikku lintu, joka pyrähtää oksalta oksalle, petolintua paeten… Sitten oli hänet kohdannut parooni Geldnersin vanhin poika… vienyt hänet Hiiden myllyyn… Hänelle oli hankittu hiukan puhtaita vaatteita… Hän oli värissyt… oli kätkeytynyt, kuin pesäänsä pakeneva linnun poika… Hän oli rukoillut… itkenyt… vetäytynyt vuoteen nurkkaan sykkyrään… kärsinyt… itkenyt, rukoillut ja taas itkenyt ja värissyt…
Seuraavana päivänä oli Geldners pitänyt häntä vielä luonansa. Pois päästyään oli hän sytyttänyt vahakynttilän Jumalan-äidille… Hän oli pelännyt ihmisten katseita, oli lentänyt vapisten äidin sängyn reunalle…
Tyttö oli tullut leivän hausta…
Äiti ja tytär itkivät taas. Särkyneet sydämet olivat nyt Herran edessä täydellisesti tomuna. Loolja lopetti tunnustuksensa katkerasti itkien: