— "Isä Pietari! Sinä olet Jumalan palvelija… Nikolai rakastaa sinua ja sinä rakastat köyhiä… Voitko antaa anteeksi?"
Ja hän katsoi Pietarin silmiin niin viattomana. Hän oli polvillansa hänen edessänsä niin puhtaana, kuin voi olla ainoastaan se, jonka on kantanut Jumalan äiti ja joka itse on uhrannut itsensä, että äiti ja veljet sen kautta pelastuisivat kuolemasta. Avuttomina, rukoilevina odottivat Pietarin sanaa hänen silmänsä, joita kyynelien koristamat mustat silmäripset varjostivat.
Harhaman ja Pietarin silmissä kiilsivät kyyneleet. Kaikki ihmissydämen hellät kielet soivat, kun elämä oli niitä näpännyt. Munkki Pietari lausui rukoilevalle tytölle:
— "Loolja-rukka! Ei Jumalalla ole sinulle mitään anteeksi annettava.
Sinä olet synnitön." — Ja hän siunasi katuvaa tyttöä.
Vielä kerran avautuivat kyynelvirrat, kuivuivat ja taas avautuivat. Rauhan ja kiitollisuuden kukkaset alkoivat puheta. Matkavalmis äiti teki ristinmerkin ja kuiskasi:
— "Kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, armostasi!"
Syntyi taas hiljaisuus. Elämän ristiriitojen rihmat oli ripustettu orsille ja selvitelty epäselviksi vyyhdiksi, kuin valkenevat rihmat. Ne valkenivat siinä, selkenivät kuoleman kirkastamina ja sekottuivat taas elämän savuihin. Harhaman ajatukset sotkeutuivat lopulta taas kokonansa niiden vyyhtien rihmoihin.
Niin karkeloivat elämän selvyys ja epäselvyys. Rikos kirkastui hyveeksi, hyveenä se taas oli vaatinut anteeksiantamusta ja sovitusta ja kyyneliä ja tuskia. Nekin oli saatu jostain näkymättömästä lähteestä. Kaikki alkoi rauhottua, Loolja nousi rauhallisena, suuteli munkki Pietarin kättä palavasti, otti taskustansa Geldnersiltä saamansa rahat ja pani ne pöydälle. Sen tehtyä suuteli hän äitiänsä, veljiänsä ja sisarpuoltansa. Hänen silmänsä olivat turvonneet itkusta ja itkukouristukset nousivat kurkkuun, mutta katse oli rauhallinen. Huoneessa vallitsi täydellinen kesäisen sunnuntain Herran rauha. Tyttö oli tullut kotia… Alkoi juhla. Lintu liversi jo elämän kukkivan pihlajan oksalla, lämmin aalto hyväili rantakiveä. Kuului paimenen huilun soitto jo sinisen järvenselän takaa, läpi heilimöivästä rukiista nousevan savun, häämöitti kirkon tornin risti. Ja sitten kuului taas järveltä kirkosta palaavan kirkko väen veisuu ja kumahti kirkonkellojen soitto… Se oli kotiatulon juhla…
Paljon kärsinyt äiti oli saanut rauhan. Koti oli nyt puhdas, sen tomut pois pestyt… Lapset olivat saaneet illallisen ja puhtaat pukimet… Elämän likaiset vaatteet olivat pestyt ja kuivuivat riuvulla ja ristiriidat selvenivät orrellansa.
— "Nyt Sinä, Herra, voit antaa minun mennä maan multaan nukkumaan", — lausui äiti rauhallisena, kuoleman sormi silmäluomella…