* * * * *
Harhaman sielun täytti selittämätön tunne. Hän näki, kuinka ihmiset särkyivät, kuin saviastiat, ja laskivat rauhallisena tomuna näkymättömän Jumalan jalkojen juureen, lepäämään taistelujen ja tuskien loputtua. Ja tomulle laski taivaasta Jumalan lupaus synnin anteeksi antamisesta, kuin keväinen sade laskee kuumaan tuhkaan. Jumala-usko synnytti siinä uuden elinvoiman. Hento oras nousi nopeasti. Se kasvoi varreksi, heilimöi pian ja kantoi kukan ja hedelmän: uuden ihmisen. Harhama punnitsi taas munkki Pietarin sanoja. "Sinä et tiedä, miten suloista on saada särkyä, kuin saviastia Jumalan jalkojen juureen". Hän olisi tällä hetkellä antanut kaikkensa, jos olisi saanut tämän ihanan Jumalauskon, joka hänet nyt kokonaan hurmasi. Hän käsitti taas hetken ajan niin elävästi, että tähän tuskanhuoneeseen, näille särkyneille mielille, ei mikään muu olisi voinut heittää vilpoista vettä, kuin usko näkymättömän Jumalan kaikkivoipaan, loppumattomaan armoon, joka pulppusi niille, kuin raikas lähdevesi kosteikossa, jonne erämaan nääntynyt matkustaja on saapunut. Ja hän ajatteli: "Joka itse ei tätä erämaan lähdettä tarvitse, onko hän oikeutettu sen tukkeamaan muilta, jollei hän voi sen sijalle asettaa vesiastiaa, josta ei koskaan lopu raikas vesi?" "Mutta toiselta puolen", — järkeili hän taas, — "miksi sallii kaikkivoipa Jumala tämän kaiken sitten tapahtua? Miksi päästää Hän ihmiskurjuuden noin hirvittäväksi?"
Hänen elämänsä ainainen tulitutkain asettui taas hänen eteensä.
Ja kun kaikki oli rauhottunut, otti Loolja rukouskirjansa, ja laskeutuen polvillensa äitinsä puuvuoteen viereen, luki hartaalla äänellä:
— "Isä meidän, Joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon Sinun nimesi! Lähestyköön Sinun valtakuntasi! Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa, kuin taivaassa! Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme! Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velvollisillemme! Älä johdata meitä kiusaukseen! Mutta päästä meitä pahasta! Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia ijankaikkisesti."
— "Amen!" — lausui hän lopuksi rauhallisena, tehden ristinmerkin.
— "Aamen! Aamen!" — kertasi sairas äiti rauhallisena, tehden hänkin ristinmerkkinsä.
* * * * *
Talviyö oli jo joutunut. Kuu koreili taivaan kirkkaana morsiamena.
Sen korkeat tanhuat olivat tähdillä sirotellut.
Eteisestä kuului ääniä ja askeleita. Äkkiä avattiin ovi ja sisään astui oikeudenpalvelija talonmiehen seuraamana. Hän kaivoi nopeasti salkustansa erään paperin ja kysyi: