— "Täälläkö asuu Petrofien pere?"
Kukaan sisällä olijoista ei vastannut. Talonmies alkoi selittää:
— "Itseään ei ole kotona… Tehtaassa käy työssä. Mutta eukko tuossa on hänen eukkonsa… Nouse ylös, eukko!…"
— "Saman tekevä!" — keskeytti oikeudenpalvelija. — "Eukko, tai mies. Mitä varten eukko päivällä makaa?… No, maatkoon! Hiis hänestä!… Täällä on verokuitti… Eh, eukko!… Onko millä maksaa?… Tavaroita täällä ei ole…"
Puhuessansa huomasi hän Looljan pöydälle jättämät rahat ja huudahti:
— "Mutta rahaa vetelehtii pitkin pöytiä… No, jumalankiitos!
Kenen nämä rahat ovat? Eivät suinkaan teidän?" — kysyi hän munkki
Pietariin ja Harhamaan kääntyen.
— "Ei", — vastasi munkki Pietari. Loolja ja äiti katselivat tapahtumaa välinpitämättöminä.
— "Siis talon herrasväen… Ja vielä puhutaan köyhyydestä!… Kymmenruplainen aivan!… Kukapa olisi uskonut, että tulemme näin hyvään aikaan!… Vero kahdeksan ruplaa… kopeekoineen… No, kopeekat ovat aina pikku asioita, kun ruplista selviää… Onko kenellä särkeä?… Ei kellään ole… Ei ole, niin ei ole… Tulkoon tyttö kansliasta noutamaan loput takaisin!" — puheli oikeudenpalvelija, työntäen rahan taskuunsa. Lähtiessänsä jätti hän valmiiksi kuitatun paperin pöydälle, jatkaen puheluaan:
— "Toivotan terveyttä!… Vero on maksettu; mikä silloin on eläessä!… Onko eukko jo kauvan sairastellut?… No sairastelkoon!… Mitäpä elämä muuta onkaan, kuin tautia… Herra isä, herra isä!… Tautia ja onnettomuutta on koko elämä. Minutkin hylkäsi vaimo… poika karkasi Amerikaan, päällikkö kiukuttelee… Entä Te, munkki? Mitä varten täällä?… Asialla?… Kuinkas! Tietysti asialla!… Ja Te, herra?… Tietysti myös asioilla!… Vielä tuossa kysyä!… No, jääkää Herran haltuun!… Herra isä, herra isä!… Semmoista se on tämä elämä… Elämä on yhtä ainoaa hammastautia…"
Oikeudenpalvelija lähti. Äiti ja tytär suutelivat toisiansa sanattomina. Molemmat tunsivat tyydytystä, kun rahat hävisivät pöydältä, missä ne olivat olleet, kuin verenhinta. Se oli viimeinen pilkku, joka enää tahrasi Looljan viatonta sielua. Nyt oli sekin tahra poissa. Työmiehen tytär seisoi äitinsä vuoteen vieressä taas yhtä viattomana, kuin äsken puhennut kukka. Hänen sielunsa oli nyt yhtä kirkas, kuin silmänripsellä kiiltävä kyynel. Lopullinen helpotuksen ja kiitollisuuden huokaus pääsi rauhottuneen äidin ja puhdistuneen tytön rinnasta, kohoten Jumalalle, kuin puhtaan uhri tulen rauhallinen savu, joka nousee hiljaa uhrilehdosta, koivun oksien lomitse, tyyneen, poutaiseen ilmaan.