* * * * *
Harhama tarkasti oikeudenpalvelijan jättämää paperia. Sen oli allekirjoittanut sama parooni Geldners, joka oli onnettomalta tytöltä ostanut sen, mikä sille oli olemuksessansa kalleinta ja pyhintä… Tämä parooni Geldnersin vanhin poika oli alkanut loistavan virkauransa ylhäisten piirien suosikkina. Hänestä toivottiin tulevan yhteiskunnan tukipylvään. Harhama ojensi paperin munkki Pietarille. Surun synkkä pilvi nousi Pietarin otsalle, kun hän luki allekirjoituksen. Hän lausui sortuneella äänellä:
— "Yhteiskunnan tukeet ovat liika raskaat… Mädännyt perustus täällä pohjalla ei kestä niiden painoa. Ja kun perustus särkyy, täytyy sen kannattamien tukipylväidenkin sortua…"
Harhaman silmissä häilähtelivät vallankumouksen verivaatteet, kuin kiehtovat hameet. Hänestä pursusi epäselvä viha. Munkki Pietari pyyhki kylmän hien otsaltansa, huokasi ja lausui:
— "Ah!… Maailmassa on niin paljon tuskaa… Kuka voi sen lieventää?"
— "Jumala", — lausui siihen vakuuttavasti sairas äiti, joka oli kuullut munkin viime sanat.
Syntyi hiljaisuus. Sairas katseli haaveillen huoneen likaista kattoa. Hän näki sieltä jotain himmeää, aina kirkastuvaa. Hän näki elämänsä jo loistavan valo pilkuissansa suuren, kylmän sulhasensa rinnalla ja kuuli hääviulujen hiljaista soittoa, rauhottui ja lausui hiljaisella äänellä, haaveillen:
— "Nyt se jo selkenee!…"
Hän tarkotti sitä elämänsavua… Elämä avautui hänelle jo, kuin vedensilmä. Se pyöri kauniina ja nieli häntä suppiloonsa… Elämän sijalle kirkastui veden suppilon pohjalta kuoleman silmä ja vaaleni aamuruskoinen kaiken-häviö…
* * * * *