Öinen avaruus kiteili kirkkaana, ilma helisi kylmän helyissä. Suuri vieras oli tulossa:
Etäältä, kuulopiirin rantamilta, alkoi kuulua sielumessun mahtava sävel, hiljaisena hyminänä. Sitä kuullessa vaikeni jokainen. Elämänpöly teki sille tietä, sen savu haihtui, sillä se oli kuoleman laulu, jonka edessä kaikki lakit nousevat, kaikki polvet taipuvat… Laulu läheni. Se alkoi kuulua selvemmin.
— "Kuollutta viedään", — kuiskasi sairas äiti hei kosti. Muut, paitsi Harhama, tekivät ristinmerkin.
Kuolleiden laulu kuuluu yhä lähempää. Hyminä kovenee veisuuksi…
Sävel selvenee… Nyt voi jo erottaa sanoja.
— "Miksi näin myöhään kuollutta viedään?" — kuiskailee sairas itseksensä elämänsä vedensuppilosta. Munkki Pietari huokaa. Hän käsittää jo, että kärsimyksien kalkki lähestyy tätä surunhuonetta. Harhaman sielussa värisee kaikki.
Sielumessu kuuluu yhä lähempää. Se helisee jäisissä kylmän kanteleissa… Nyt se kuuluu jo valtaavana. Voi huomata, että tuhannet ihmislapset tunnustavat kuoleman suuruutta, laulamalla sen laulua. Nyt tunnustavat ne sen valtaa jokaisen yli.
"Sun viikatteesi kaataa jokaisen. Jokainen pakoaskelkin vie syliisi: sun hautaasi."
— "Miten ihanaa!" — kuiskaa sairas. Hänen elämänsä vedensuppilo kirkastuu vesikaaren väriseksi.
Kuoleman niittoväki lähestyy riemukulussansa. Yhä valtaavampana kuuluu sen voittolaulu. Nyt tunnustavat ihmispoloiset rikkauden, säädyn ja aseman mitättömyyttä kuoleman edessä, Ne laulavat kilvan:
"Sun yrttitarhasi on kalmisto.
Sen portille sä johdat kaikkien tiet.
Et katso sukuun… säätyyn… rikkauteen.
Ne kaikki, kaikki sulle on
tomua, tuhkaa vaan."