Jyrinä ja salamat riehuvat yhä hurjempina. Harhama katselee niiden välissä Nikolaissa sitä ihmisjumalaa, jota hän juuri on suunnitellut: omassa varassansa kulkevaa ihmisyyttä. Hän riemastuu. Hän on näkevinänsä jo puukon terän tunkevan Jumalan kantapäähän. Nikolai jatkaa:
— "Meidän täytyy vihdoinkin polkea rikki riistäjiemme olemattoman käärmeen, ihmisten pelottimen pää… Meidän täytyy hävittää se käärmekahle, jolla riistäjät sitovat köyhiä kiristyslaitteensa, esivallan orjiksi."
Salamat valuvat pilvestä tulisateena. Kuuluu joku hyvä-huuto. Kaikki muu häviää pauhuun ja jyrinään. Harhamasta se pauhu tuntuu jo käärmeen pään murskautumiselta. Hän näkee käärmeen kiemurtelevan, pää Nikolain kantapään alla. Nikolai hurjistuu entistä enemmän, jatkaen:
— "He ovat ottaneet aseeksensa tulen, meidän täytyy ottaa silloin vesi… He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon, meidän aseenamme täytyy olla…"
Taas keskeyttävät kamalat jyrähdykset ja salamasoihdut puhujan. Oli kuin olisi taivas yrittänyt estää hänet lausumasta sitä äärimäistä sanaa… Mutta Nikolain henki, irti päässyt peto, yltyy. Hän huutaa, kuin luonnonvoimien pihdeissä ärtynyt:
— "Meidän aseenamme täytyy olla täysi uskottomuus…"
Sanat häviävät jyrinään… Salamat ilkamoivat akkunassa… Kuulijat vaikenevat… Puhuja toistaa sanansa, huutamalla pauhun sekaan:
— "Aseenamme on oleva: kaiken uskon kieltämys… Täysi uskottomuus…"
Salamat leikkelevät niitä sanoja… Ne kietovat niiden ajatusta kerille… vyyhdille… sotkevat niitä… värjäilevät ja vatvovat. Harhaman mietteiden rihmat sekottuvat niihin… Hänen henkensä tanssii niiden sotkoksissa… Kuulijat vaikenevat… Salamat rätisevät.
— "Epäilettekö?" — uhittelee Nikolai. "Vesi tulta — uskottomuus uskoa vastaan!… Siinä aseemme!…"