Suuri sana oli sanottu. Oli sanottu äärimäinen sana, jota ei kukaan vielä ollut uskaltanut sanoa…
Maa tärisi taas. Vuoret tuntuivat repeilevän korkeudessa. Paja hehkui ilmitulessa salamoista Nikolain huutaessa viimeisiä sanojansa ja toisten niihin yhtyessä. Rankkasade tohisi. Pauhu vyöryi pitkin taivaan lakea, risteillen, ärjyen.
— "Silloin", — jatkoi puhuja salamoiden seasta — "silloin, kun jumaloista ja tontuista kirjoitetaan satuja, seisovat sortajat miekat maassa. Uskottomuus on meillä yhtä voimakas ase, kuin riistäjäjoukolla uskonto… Se on tehokkaampikin, sillä se saarnaa vapautusta muustakin kuin synnistä: Se saarnaa vapautusta papeille menevistä kymmenyksistä… Sitä kysymystä on siis aseena käytettävä… Riistäjien jumala on kukistettava keksijäinsä kanssa, sen helvetti sammutettava…"
— "Oikein!… Oikein!" — huusi ihastunut joukko.
— "Alas kaikki usko!" — toisti Nikolai tulen seasta.
— "Alas!… Alas!" — kertasi joukko jylinän ja kaamean pauhun säestämänä. Pilvi repesi. Se hohti tulisakona ja valaisi hurjaa joukkoa, joka nyt oli sanonut sen viimeisen sanan.
Mutta niistä epäilyksen kurimuksista, jotka olivat alati imeneet Harhamasta kaikki uskonnesteet, kaiken mitä hän oli yritellyt hengessänsä rakennella, kohosi hänen eteensä nyt aallonharjana se hämärä, jota hän oli tapaillut: Täydellinen uskonkieltämys nosti itsetietoisena päätänsä. Hänelle valkeni nyt hänen suuri ajatuksensa: yliluonnollisen ehdoton kieltäminen. Sen edessä hävisi Jumalausko, kuin pimeys päivänkoitteessa, ja ihmishenki nousi sen sijalle omine siveysoppinensa. Hän lämmitteli nyt sen viimeisen sanan ääressä. Hän imi kieltämyksen nänneistä ravintoa, kuin pihkamaitoa äsken synnyttäneen äidin rinnoista…
— "Alas usko!… Alas jumalat!… Alas perkeleet!" — vannoi vielä joukko. Pauhut kiertelivät korkeudessa raivostuneina petoina. Musta pilvi kohisi, repeili, purki salamasadetta alas ja vesi valui rankkana. Nikolai jatkoi:
— "Jokaisella olkoon silti oikeus palvella itseksensä mitä jumalaa hän vaan tahtoo. Mutta yhteiskunnan aineellinen tuki siltä pois! Kirkot kouluiksi, joissa opetetaan täydellistä uskottomuutta, kaiken uskon kieltämistä!… Pyhä öljy vankkurien voiteeksi!… Kirkonkellot karjan kelloiksi!… Silloin valkenee Venäjän suuri päivä. Se on tähän saakka ollut pimeä maa, kurjuuden kotiperä ja orjuuden rapasuo. Sen pimeydestä on kuulunut kahleiden kalina ja kirkonkellojen soitto. Köyhyys elostaa siellä, kuin täi liassa. Siellä ovat välkkyneet kasakoiden keihäät ja kirkkojen ristit. Sieltä ei ole noussut ihmiskunnalle muuta, kuin kolera ja rutto. Valtiollinen Venäjä ei ole antanut maailmalle muuta, kuin kahleita… ainoata, mitä sillä on itsellänsäkään ja ainoata, mitä se on valmistanut… Mutta silloin, kun punertaa Venäjän vapauden aamurusko, nousee Europan aurinko Venäjän viljamerestä… Heilimöivän viljan savu kohoaa siitä viljamerestä, kuin kasken savu. Kahleiden kalinan ja nälkähuudon sijasta kuuluu laitumelle lähtevän karjan kellojen kalina ja paimenhuilujen soitto. Kaikki se kertoo maailmalle vapaan Venäjän rikkautta ja voimaa…"
— "Hyvä!… Hyvä!… Jatka!… Jatka!" — keskeyttivät taas huudot. Venäjän miehet ihailivat jo uutta Venäjää salamavalon sitä häikäistessä ja punatessa ja kirkastaessa sen aarteita ja valoa ja suuruutta. Nikolai veti viulujansa yhä suurempaan vireeseen. Hän jatkoi: