— "Silloin alkaa Venäjän viljavalla tasangolla vapauden ja veljeyden juhla, Venäjän suuri perhejuhla, jota sen vapaat pereen jäsenet viettävät. Vapaus kuohuu silloin yli maan, kuin valkea viinin vaahto. Suomen ja Balkanin miehet toimittavat tehtäviänsä rauhassa. He vartioivat Venäjän rajoja, ettei kenkään pääse siellä viritettyä vapauden paulaa poikki leikkaamaan. Venäjän vapauden ja rikkauden hohde loimottaa halki maailman, kuin punertava päivänsavu. Se kutsuu yhä uusia jäseniä sen perhejuhlaan… Miehet nostavat siellä auralla rikkauksia mehevästä mullasta. Naiset hoitavat kotia. Yhdet laulavat runoja Venäjän vapauden ja rikkauden kunniaksi, toiset opettavat lapsille jaloja aatteita, tai sitovat rätisevän ukkosen ja muut luonnonvoimat orjiksi ihmisen auran eteen, jota nyt vaimo vetää… Sen Venäjän mahtia ei voi mikään nujertaa. Venäjän rikas lakeus on silloin maailman suurena keskipisteenä, sen vapaus ja rikkaus vetää yhä uusia jäseniä Venäjän pereeseen. Se pere sanoo tehokkaimmat sanat maailman asioissa… Sen sukkula sysää parhaat kuteet historian loimien aukeamaan."
— "Hyvä!… Hyvä!" — kuului loppumattomiin. Venäjän miehet näkivät jo Europan auringon kierivän Venäjän viljamerestä ja kohoavan korkealle, loistavana, kirkkaana pyöränä. Se huikaisi heidän silmiänsä, se lämmitti heitä. Se nosti heidät isänmaansa suuruuden temppelinharjalle, josta he näkivät maansa vapaudessa, rikkaudessa ja valomeressä kylpemässä. He ihastuivat ja juopuivat.
Pajassa räjähtivät silloin raivoavat hyvähuudot. Ukkonen ajeli ilmassa entisellä voimallansa. Sen pauhu kuului vuorenvieremiltä. Pilvi sylki salamoita, vihaisena, synkkänä, uhkaavana… Siinä salamavalaistuksessa valkeni nyt Harhamalle se merenselkä, missä hänen henkensä oli ajellut vuosikausia, valkeat hevoset vauhkoina, etsien ja kiini tavotellen sitä suurta Hämärää, joka pakeni häneltä, kuin aatos, valoa ja pimeyttä nopeammin. Nyt nosti se päätänsä. Hän näki edessänsä miehen, joka oli katkaissut kaikki uskonsa rihmat ja kohosi nyt ihmisyyden eteen ensimäisenä todellisena pakanana.
Hän oli leikannut itsestänsä poikki jumalauskon idunkin… Hän ei tunnustanut filosofienkaan jumalia, ei niiden oppeja yliaistillisesta. Harhaman henki imeytyi häneen, kuin nälkäinen lapsi äitinsä rintaan…
Tulikäärmeiden yhä kisaillessa akkunassa, ajelivat Harhaman mietteet sen, nyt hänen epäilynsä kurimuksista päätänsä nostavan hämärän ympärillä. Se tuntui entiseen verraten jo niin selvältä, niin likeiseltä. Hänen aatoksiensa siipien käret koskettelivat jo sitä, kuin äärettömyyden äärtä. Ennen ei se ollut niinkään likeinen… Hän puhalteli jo kuplia siitä ihmisestä, joka olisi päässyt irti uskon rihmoista, olisi vapaa, kuin tuulenhenki ulapalla, tai perhonen kukassa… Ja hänessä tuikahti se tunne, että hänen sielunsa aina vuotava epäilyksenrauhanen on lakannut vuotamasta…
Riemastuneina ryöppysivät silloin hänen hillittömät ajatuksensa edelleen. Hän oli taas saanut tyydytetyksi sielunsa viinanhimon, sen juopposairauden: hän oli löytänyt taas ajatuksiensa keränpohjalliseksi sen suuren, jota hän aina janosi. Sinä suurena oli nyt sen todellisen pakanuuden nousu uskoa vastaan. Siitä oli tuleva ihmishengen suurin taistelu. Toisella puolen seisoi järkkymätön usko ja sitä vastassa itsetietoinen, ehdoton kieltämys, kaiken uskon vastakohta… Eikä niiden välillä ollut muuta sovittelusanaa kuin:
Et sinä, vaan minä!… Ei edes: Joko sinä, tai minä…
Nyt oli maailmalle sanottu se äärimäinen sana. Muuta ei voitu enää sanoa. Se sana: Usko, tai kieltämys!
— "Lopultakin", — ajatteli Harhama, — "olen löytänyt miehen, joka uskaltaa sanoa täyden sanan! Vihdoinkin on nouseva ihmishengen suuri taistelu koko asiasta! Vihdoinkin loppuu viisastelukin ja tinkiminen eri filosofiuskojenkin välillä. Vihdoinkin on kosketettu ihmisajatuksen äärtä ja kieltämys sanonut itsetietoisena:
"Minä yksin, vaan et sinä!"