Hän oli nyt lopultakin päässyt puhtaan kieltämyksen rintoja imemään. Täysin siemauksin joi hän sen utarista… Samalla oli hänelle selvennyt, että hän voi isänmaansa kohtalon ratkaista Rajajoen itäpuolellakin. Häneen valui vaahtoavana viinana äärimäisen vapauden ajatus. Se aate oli niin valtaavan suuri ja äärimäinen. Ajatus, että näkymätön vapauden kuitu sitoisi kansat yhdeksi, kuin lemmenpaula pojan tyttöön, oli ihmishengen miehekäs askel. Hän ajatteli sen kuvaillun Venäjän mahtia, ajatteli sitä miestä, joka puhuisi semmoisen kansan nimessä, sen ensimäisenä, Tsaarina. Mitä olisivat paavit ja kuninkaat hänen rinnallansa! Ja millä ylpeydellä hänkin, tämän perheen suomalaisjäsenen poika kulkisi silloin vieraiden kansojen keskuudessa Venäjän lipun suojissa!…
* * * * *
Kaatja oli katsellut salamoiden seassa puhuvaa sulhastansa ihastuneena, kuin kukka puolipäivän aurinkoa. Sanat olivat tunkeutuneet häneen vasamoina. Ne olivat kuluttavana tulena leimahdelleet ja polttaneet hänessä kaiken aistillisen, luonnon antaman naisenrakkauden. Nikolain henkiolento otti nyt hänen sielunsa pedonkynteensä. Kaatjan rakkaus oli nyt korkeaa. Se oli puhdas henkinen kukka. Hän ei rakastanut Nikolaita enää sillä rakkaudella, jonka luonto on pannut jokaisen naisen poveen. Hän ei rakastanut Nikolaissa enää miestä, vaan sitä henkistä olentoa, joka oli puhunut hänen edessänsä salamoiden kirkastamana. Hän rakasti sitä suurta henkeä, joka oli niin ylevänä leimahdellut salamavalaistuksen ja pimeyden vaihdellessa. Hän rakasti hänessä ihmiskunnan kurjien kirkastettua Kristusta, kuten Maria ja Martta Jeesusta. Nikolain puhe oli kohottanut hänen sielunsa niihin henkimaailman suuriin sumuihin, joissa naisen aistillisuus palaa hänen rakkaudestansa, kuin synti kiirastulessa. Siitä ei tuoksunut enää himo. Sen perhostulena ei ollut enää miehen ruumis. Nyt oli hän nainen: puhdas, jalo nuppu, josta oli kukkana puhkeava luonnon jaloin helmi: äiti.
Nikolain puheen loputtua hän nousi ylös. Musta tukka oli valahtanut hajanaisena hartioille, peittäen ne kokonaan. Ihastuneissa silmissä paloi uusi ilme. Niistä oli pudonnut pois luonnonrakkauden ennestäänkin hieno verho. Salamavalo säkenöi tukassa ja nuoruus helotti poskessa. Hän tarttui Nikolain käteen ja puhui, kuin huumaavien, henkisten höyrypilvien huuteista:
— "Koolja, sinä sulhaseni ihmisten ja kaiken edessä: Kiitos sinulle sanoistasi!… Mutta sinä olet jättänyt mainitsematta yhden kahleen: sen jossa me naiset kulemme. Minä huomasin sen kahleen vasta nyt, kun sinä puhuit ja salamat kirkastivat korkeaa otsaasi. Meidän naisten täytyy myös riisua kahleemme. Meidän täytyy päästä vapaiksi ulkonaisesta holhouksesta, mutta vielä enemmänkin: Meidän täytyy päästä vapaaksi oman ruumiimme, omien himojemme orjuudesta… Tulevaisuuden vapaan Venäjän naisen täytyy olla maailman ja itsensä edessä enemmän, kuin ruumiinsa orja, enemmän kuin miehen vaimo, joka puhdistaa kodin tomuja ja uhraa miehensä kanssa vuoteessa aistillisuudelle… Hänen täytyy olla enemmän, kuin nainen, joka on äiti himonsa käskystä… Hänen täytyy olla suurempi eläintä, joka tottelee luonnon viettiruoskaa…"
Viulut virisivät uudelle laululle. Kaatja kosketteli niiden arkoja kieliä. Hurjat uhkapelaajat värähtivät, unohtivat hetkeksi kuoleman korttipelin ja kietoutuivat puhdistuneen naisen povesta purkautuviin ihaniin utuihin. Salamat valuivat mustasta pilvestä. Taivaanpielet soittivat suurta kantelettansa ja rankkasade syöksyi maahan, kuin taivaan tulikidasta paeten. Kaatja seisoi sulhasensa vierellä, kuin vihittävä morsian, toisen käsi kädessänsä. Tulen ja pimeyden kisaillessa pajassa, jatkoi hän puhettansa:
— "Kuule, Koolja, armaani! Minä tahdon olla sinun vapaa elämäsi toveri, sinun apusi ja sinun onnettomuuksiesi jakaja ja ilojesi enentäjä. Kun sinä taot pajassa, lietson minä valkean ahjoosi. Kun sinä leikkaat viljaa, sidon minä lyhteet ja ladon ne kuhilaille. Sinun otsasi rypyn otan minä painoksi omille hartioilleni. Eikä löydy sitä pyöveliä, joka minut rinnaltasi vierottaisi, ei omassa ruumiissani, eikä ulkopuolella sitä. Hirsipuut eivät minua luotasi pois pelota. Omien himojeni paulat eivät minua muihin sido. Sinä vapautat Venäjää. Minä katkon oman ruumiini huonoja rihmoja. Ja muut seuraavat meitä.
"Kun sitten kerran Europan aurinko nousee Venäjän viljamerestä… kun paimenhuilut soivat ja Venäjän viljameren selällä kuohuu vapauden viinivaahto, silloin on Venäjän nainen vapaa. Häntä eivät sido luonnonpaulat… Kun Venäjän monikansainen pere jo viettää sitä juhlaansa, josta puhuit, seisoo Venäjän miehen rinnalla puhdas nainen ja vapaa äiti… Silloin on kotiliesi pyhä ja vuode puhdas… Miehet eivät ylistä naisen tukkaa ja silmiä, he eivät laula ylistystä aistillisuudelle… He ylistävät naisen sielun puhtautta, sen kauneutta, hänen henkensä ylevyyttä, hänen vapauttansa oman ruumiinsa edessä. Nainen ei silloin enää hoitele ruumistansa, kehitä kauneuttansa viettien ruuaksi… Hän häpeää semmoisia aistillisuuden kutkuttimia, eläimellisyyden jätteitä… Hän kehittää henkeänsä. Hän nousee naisesta ihmiseksi ja kasvattaa siksi miehenkin. Sitä Venäjän naista katsoo maailma ihastuneena. Se on kodin pyhäsavu. Työssä on hän miehensä rinnalla sirppi kädessä, onnettomuudessa on hänen sylinsä miehen rauhansatama…"
— "Ihanasti sanottu!… Kauniisti!… Armaasti! Sinä siunattu tyttö!" — keskeyttivät huudot. Miesten mieliä veti vireeseen kaunis käsi. He näkivät naisen nousevan sukupuolielämän sumuista kirkastettuna, päässä Neitsyt Maarian kunniakehä, näkivät salamasateen huuhtelevan hänestä pois viimeisiäkin tahroja ja näkivät hänen pukeutuvan pyhyyden värivaippoihin.
— "Ylevästi ajateltu!… Onnea!… Onnea!… Onnea!" — kaikuivat riemuhuudot. Kaatja jatkoi: