— "Silloin vasta, Koolja, on Venäjän mies ruhtinas, jonka talossa ei ole muita orjia, kuin luonnonvoimat ja karja, joka kulkee luonnonrakkauden orjana… Silloin Venäjän lakeus punertaa ihanana ulappana. Siellä savuaa heilimöivä ruis. Puun oksalla hohtaa hedelmä, tai helottaa oksa kukissa… ja onni keinuu sillä sirkkuna… Ja sinä suurena juhlana laulaa leikkuuväki sirpit kädessä vapauden laulua… Ja maailma katselee ihastuneen Venäjän suurta juhlaa…"

— "Kauniisti sanottu!… Hyvin sanottu!… Hyvä! Hyvä!" — räjähtivät taas hyväksymishuudot. Ukkonen ajeli yhä pilvissä. Salamat kisailivat savutorvessa ja akkunassa. Niiden valossa suuteli nokinen seppä morsiamensa korkeaa otsaa. Miehet huusivat ihastuneina, kuin viritetyt viulut. Venäjän tuleva suuruus oli loihdittu heidän eteensä niin lumoavana, sen nainen niin ihanana, että se tempasi kaikki kuplina mukaansa. Nikolai seisoi jo sen Venäjän työnruhtinaana.

Ja hänen rinnallansa seisoi uusi nainen, ensimäinen vapaa nainen, himojensa herrana. Musta tukka oli hajonnut hartioille. Hän oli juuri riisunut ruumiistansa aistillisuuden kahleet ja heittänyt ne maahan. Nyt seisoi hän niiden edessä, kuin rikoksensa sovittanut Eva. Syntiinlankeemuksen kirous oli hetkeksi pois pyyhitty… Nainen nousi eläimestä uudelleen Jumalan kuvaksi ja kutsui miestä mukanansa… Elämässä ei tuntunut orjantappuraoasta, ei näkynyt ohdaketta. Kaikki punotti puhtaissa ruusuväreissä…

Kaikki käsittivät sen sanomatta… Harhaman henki ajeli nyt ainaisella merenselällänsä, ensikertaa muita matkassa. Sen mitä hän hengessään nosti muissa, sen oli Kaatja nyt nostanut itsessänsä… Samalla oli sosialismin ja vallankumouksen hirviö ottanut hänet kokonansa satimiinsa… Hän itse tunkeutui nyt niihin vaistomaisesti yhä syvemmälle. Niiden perältä hämärsi hänelle kiehtovana salaperäinen, veripunainen utu… Siellä häilähtelivät jonkun tuntemattoman hapset… Siellä olisi hänen hengellensä takaa-ajettavaa…

* * * * *

Sen jälkeen hyväksyttiin hyvähuudoilla Nikolain äsken esittämät periaatteet ja ryhdyttiin keskustelemaan ensimäisistä käytännöllisistä toimenpiteistä. Keskustelutta vahvistettiin entinen päätös, jolla eräs ylhäinen henkilö, salaneuvos Regime, oli tuomittu murhattavaksi. Vaikeuksia tuotti vielä se, että tämän henkilön luo pääsy oli vaikea. Häntä vartioivat lukuisat vartijat ja hänen matkansa pidettiin salassa. Murha tahdottiin tehdä niin, että syyttömiä ei tuhoutuisi, se kun voisi nostaa mielipiteen vapaudentaistelijoita vastaan ja heidän voimansa oli perustuva juuri yleisen mielipiteen vallottamiseen ja sen kautta tapahtuvaan voimien ja varojen lisääntymiseen. Jokainen sai siis toimekseen ottaa selon, koska ja missä voitaisiin mainittu henkilö tavata yksin, joko matkalla tai muualla.

— "Häneen tähdätty isku on järjestelmän sydämeen lyöty isku," — lausui Zaiko. — "Tuhannet hänen kannattajansa siitä pelästyvät, herpoutuvat ja vielä useammat tuhannet rohkaistuvat meidän riveihimme astumaan…"

* * * * *

Kokousta ei oltu vielä julistettu loppuneeksi, kun Nikitin ilmotti täytyvänsä asioittensa tähden jo poistua. Häntä, muka, odotti kotona joku, eikä hän viipymisellänsä tahtonut antaa aihetta kyselyihinkään, vielä vähemmin epäluuloihin. Hän lähti rajuilman vielä parhaillaan raivotessa. Salamat olivat vähentyneet ja pajassa vallitsi puolipimeä.

Tuskin oli Nikitin lähtenyt, kun vartija toi kirjeen. Kirje oli eräältä santarmilaitoksen virkamieheltä, jonka vallankumoukselliset olivat onnistuneet saada puolellensa. Hän tarkasti salaisuudessa, tulisiko järjestö ilmi, voidakseen ajoissa antaa siitä tiedon. Hänen olemassa olonsa tiesivät ainoastaan Harhama, Nikolai ja Zaiko. Järjestö oli pieni. Se oli vasta alussa ja siihen oli otettu ainoastaan "varmat" uskotuimmat ystävät. Mikäli se oli mahdollista, pidettiin jäsenten nimetkin toisiltansa salassa, käyttäen nimen asemesta numeroita. Nikitin, Nikolai, Harhama ja asianajaja Zaiko, sekä kolme muuta, olivat useimmille tutut, kuka kenellekin. Jokaisen jäsenen ainoana lakina oli järjestön päätös ja ainoana rangaistuksena kuolema…