Paroonitar Lichtenstein huokasi. Silmään nousi sumea katse. Hän nypisteli kanervankukkaa ajatuksissansa ja antoi äänettömyyden hetkisen seuloa tupsutella hiljaisia antimiansa… Yön pellavat valkenivat nurmella… Sirkka sirisi heinänjuurella… Lopuksi lausui hän vitkaan, surullisena:
— "Elämä on kukka… Todellakin elämä on kaunis kukka… Elämä on tulikuuma kukka…"
Puikko poltti Harhamaa. Hän kysyi hämillänsä:
— "Kuinka niin?… Tulikuuma… Miksi tulikuuma?…"
— "Oi, se polttaa… Se polttaa… se polttaa… se polttaa… Ah, älkää kysykö!… Ei… ei… ei… Ja siitä tuoksuaa myrkkyä ja kuumuutta. Katsokaa! Kun minä kerran olin onneton, puhui Anna Pawlowna tästä ja Teistäkin… salaisuutena tietysti… Minä olen siitä lähtien halunnut Teihin tutustua kysyäkseni tätä… Teissä on… en minä käsitä mitä, mutta minä niin luotan Teihin", — värisi paroonitar Lichtenstein, varjostaen kasvojaan käsillään, kuin estääksensä myrkyllisen kuumuuden niitä polttamasta.
Harhama väänteli käsiänsä tuskasta… Hän seisoi kavaltajana turvattoman naisen edessä… Hän ehkä juuri veti sen naisen elämänrihmoja niin, että elämä oli ylihuomenna tulikuuma kukka…
Sitä mietti Harhama… Ja hänen sieluansa nakerteli silloin suuri, musta, ilkeä rotta. Hän itse kiemurteli sen kysymyksen tulikuumissa pitimissä, jonka paroonitar Lichtenstein oli hänelle tehnyt, ja koko elämä hohti hänen edessänsä tulikuumana kukkana, josta nousi tuoksuna kuoleman mustanpunerva myrkyllinen savu.
* * * * *
Kun paroonitar Lichtenstein ja Harhama palasivat sisälle, oli illallisen syönti alkanut. Kenraali Pawlof itse keskusteli parooni Geldnersin kanssa. Huomattuansa Harhaman tulevan, huudahti hän hänelle:
— "Herra Harhama! Me Teitä juuri kaipailimme… Suvaitkaapa istua seuraamme!… Ja Te, paroonitar, suvaitkaa myös, niin emme ryöstä Teidän hurmaavaa seuraanne herra Harhamalta ja kumminkin saamme itsekin siitä nauttia."