— "Minä haluaisin kysyä Teiltä jotain… jotain omituista… Oi-joi!… Älkää nyt hämmästykö!… Minä tahtoisin kysyä Teiltä jotain suurta… Mutta en minä tiedä…"
— "Suvaitkaa vaan tehdä minulle se kunnia, vaikka minun täytyykin edeltäpäin ilmottaa, että en kykene suuriin kysymyksiin vastaamaan", — lausui Harhama. Hän oli värähtänyt, luullen paroonitar Lichtensteinin tarkottavan sitä asiaa, jonka johdosta hän oli urkkimassa.
Ja taas seuloi hiljaisuus antimiansa. Koko luonto oli korvana, vaan ei kuulunut mitään. Hetken kuluttua rohkaisi paroonitar Lichtenstein mielensä ja alkoi puhua:
— "Minä olen kuullut… Anna Pawlownalta etupäässä… että Te… minä en osaa sanoa… Te tunnette elämän… tai että Te olette toukkana tunkeutunut elämän sydämeen, kun me muut emme pääse sen sisään… Te tiedätte mitä on elämä… se ydin."
Hän oli pistänyt tulikuumalla sukkapuikolla Harhaman kipurauhaseen… Harhaman otsalle nousi pieni ryppy. Mieli sytenä lausui hän puoli itseksensä:
— "Niin… Elämä… Mitä on elämä?…"
— "Niin… Sanokaapa Te minulle: Mitä on elämä?" — keskeytti paroonitar Lichtenstein, kuin olisi hän tahtonut siepata ohikiitävän onnen.
Harhama vaikeni… mietti.
— "Niin, niin, mitä on elämä?" — toisti paroonitar Lichtenstein, lisäten: "Te kuulutte sen ytimissä elävän, kun me muut emme pääse sen pähkinänkuorta etemmä."
— "Elämä… En tiedä mitä se on… Mutta Te, paroonitar, olette herttainen perhonen… Jos minun vallassani olisivat elämän rihmat, niin minä laittaisin, että elämä olisi Teille kaunis kukka… Eikä hän elämä hennonnekaan Teille muuta olla", — vastasi Harhama hajanaisena ajatuksenriekaleena.