Yhä jatkui äänettömyys. Harhama mietti suurta asiaansa. Se kirkastui hänelle väliin, joskus himmeni taas kaikki yön hämäriin, joista tuikki jumaluuden ikituli, elämänkysymys. Paroonitar Lichtenstein katseli salaa Harhaman luisia kasvoja ja ruskeita silmiä. Lapsuutensa tarut suomalaisista noidista muistuivat hänen mieleensä. Oli kuin olisi suomalainen noita seisonut hänen edessänsä ilmielävänä. Hän halusi siltä kysyä jotain salaista, kauvan kytenyttä, kuulla sen suusta jonkun hämärän asian selityksen. Mutta hän epäröi, pelkäsi, sekaantui.
Vihdoin loppui pitkän-pitkä äänettömyys. Ikään kuin havahtaen, kysyi paroonitar Lichtenstein:
— "Tehän olette hyvä ystävä Anna Pawlownan kanssa?"
— "Kyllä… Minun puoleltani…"
— "Hän Teitä aivan jumaloi", — virkkoi siihen paroonitar
Lichtenstein.
Äänettömyys sipsutteli taas villasukissa. Kumpikin oli vaiti ja mietti jotakin… Kuoleman sukkapuikot vilisivät elämän kukkamailla. Paroonitar Lichtenstein oli näkevinänsä viisasten noitien kurkistelevan Harhaman silmäkuopista. Hän yritti taas kysyä, vavahti ja peräytyi…
Vihdoin yritti hän taas uudestaan. Hän lausui, Anna Pawlownaa tarkottaen, kanervankukkaansa haistellen:
— "Hän on Teistä minulle puhunut kerran niin paljon hyvää ja suurta."
— "Anna Pawlowna?… Vai niin!" — virkahti Harhama mietteissänsä. Hänelle se ilmotus oli odottamaton. Hänessä oli kaiken muun lisäksi sekin sairaloisuus, että hän salaili harvoja ystävyyksiänsä, jopa tuttavuuksiansakin. Jälkimäisiä niistä hän ikäänkuin häpeili, edellisiä joita oli ainoastaan Anna Pawlowna, munkki Pietari, osaksi myös Zaiko ja nyt Nikolai, hän peitteli maailmalta, kuin jotain pyhyyttä, jota hän ei halunnut paljastaa jokapäiväisten ihmisten pilkan sormille, joita hän sairaloisesti halveksi. Anna Pawlownaakin hän oli pyytänyt olemaan hänestä yleensä puhumatta ja mietti nyt, miksi tämä oli paroonitar Lichtensteinille sittenkin puhunut, tehnyt poikkeuksen. Hän mietti sitä kaiken muun hämärän ohella.
Ja taas syntyi matona mateleva hiljaisuus. Kumpikin oli hieman surullinen. Kumpikin sotkeutui joihinkin hämäriin rihmoihin. Paroonitar Lichtenstein kääriytyi taikauskon utuihin, oli seisovinansa salaperäisen olennon edessä, jommoisena hän oli oppinut suomalaisia pitämään ja jommoiseksi Anna Pawlowna oli hänelle Harhaman parilla himmeällä sanalla kuvannut. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja lausui: