— "Kiitos, paroonitar! Minä en halua ottaa ansaitsematonta palkintoa, mutta olen onnellinen, jos sallitte nämä ottaa muistoksi…"
— "No, hyvä, hyvä!… Mutta… No, minä sanon sitten," — keskeytti paroonitar alotetun puheensa naurahtaen.
* * * * *
Puistossa ripsehti kesäyö askareillansa: Se levitteli hämäriänsä nurmikoille. Kukkia se sirotteli kastehelmillä. Pensaiden välissä se harjaili hämäränsä näkymättömän-hienoja kuituja… Sirkka sirisi jossakin ruohon juurella… Lintu nukkui varvulla… Metsä torkkui äänetönnä… Koko elämä istui äänettömänä pöllönä yöpuullansa.
Harhama seurasi paroonitar Lichtensteiniä syvemmälle puiston perälle… Molemmat ajattelivat jotain yhtä hämärää, kuin yö oli. Ikäänkuin alkaaksensa taas puheen, kysyi paroonitar Lichtenstein:
— "Onko Suomessa paljon kanervia?"
— "Kyllä… Ahot ja metsät täynnä," — vastasi Harhama.
— "Ai, miten kaunista!… Maat valkeina kanervankukista! Siellä ovat varmaankin talonpojatkin onnellisia… Saavat aina ihailla kanervankukkia. Eikö totta?" — huudahti paroonitar Lichtenstein.
— "Niin… Niin… Kyllä", — naurahti Harhama.
YÖ tihenteli verkonsilmiänsä… Kulkijat kävelivät tietänsä… He olivat istahtaneet eräälle puistopenkille. Kumpikin oli hetkisen vaiti… Kumpikin mietti omia mietteitänsä… Yön verkkokäpy heilui… Uni sipsutteli kylvövakka kainalossa, kylväen unta elämän silmiin… Yön verkon silmissä vilahteli joku surunsuortuva… Pimeässä varjopaikassa neuloi kuolema kylmiä sukkiansa… Sirkka sirisi surullisena ja hämärä pisti puikolla jotain murhemustaa ihmisten mieliin…