— "Hän on punonut paulan itsellensä… ymmärrättekö?" — virkkoi
Perkele häijyin elein.
— "Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin päivä. Se on maailman peruskivi", — todistivat palvelijat.
Vaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat kulkueessa… Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän verensä on tulisakoa… Äitejä seuraa mukana… He ovat murhanneet lapsensa… Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on muuttunut raudansulaksi… Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se polttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala… Lasten kuolinhuuto kuuluu sisälmyksistä… Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä hiirinä… Avaruus on pauhuna… pilvestä sataa salamoita… Tie hehkuu tutkaimista.
Ilkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti palvelijoista Jumalan viisaus… Mutta Perkele itse puheli ajatuksissansa:
— "Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän astuu Jehovaa vastaan lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä… Korvennus!" — raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan ja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: — "Hänen epäilyksellensä ei tule loppua!"
— "Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei ole kieltämykseen, kuin askel", — huomautti Piru.
— "Niin, askel… Mutta siitä on minunkin kieltämykseeni ainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka… Harhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja minulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä alkuun…" — raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken ja jatkoi sitten:
— "Mutta olkoon!… Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän ei pääse. Minä itse vartioin häntä… Epäilköön! Se karkaisee vaan hänet sitä lujemmaksi minulle…" — ja nostaen sormensa, jatkoi hän ilkeästi: — "Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata. Yhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä maksan käteisellä… Harhama on johdettava niihin liikkeisiin. Silloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen osana… Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat… Lopuksi vielä hänelle: kielletty hedelmä… sisar… Aabel… johon Jehova lempeämmin katsoo… Ivatkoot minua Harhamat… naurakoot omenalleni… He ottavat minulta eukon kädestä vielä karvaan omenan…"
— "Joka on ihana nähdä ja makea syödä", — ivaili Horna.
— "Se sulo on Jehovan työtä… Ukko on punonut kaulaansa kauniin paulan", — lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui ylpeänä, kuin palava rovio: