Niin: Annushka seisoi maailmankurjuuden ja lankeemuksen keskellä. Hänen edessänsä melusi alhaisin katuaateli, loisti repaleisena, alastomana, eläimellisen likaisena, elämän kovakouraisen käden likaan, paheeseen ja nälkään painamana. Hänen edessänsä kukki elämän ohdakemaa, haisi sen lika, rapa ja perkkeet ja irvisteli alastomuus ja repaleisuus. Hänen edessänsä avautui maailmankurjuus kaikessa räikeydessään ja rivoudessaan. Elämä seisoi ihmisen hartioilla kivi kovana, polki sitä jaloillansa eläinkuntaan, kuristi sitä kivikourillansa, tukahdutti siinä ihmisyyden merkit ja repi sen yltä häveliäisyyden pukimet. Se elämä piteli armottomimmin ehkä juuri häntä, Annushkaa. Ja kaiken sen ohessa ja sen painamana kohosi hän elämän haisevimman likaviemärin pohjalta ihmisenä. Koko hänen olemuksestansa aivan kuin valui viemärin rapa ja loka tippui joka hiuksesta. Ja kumminkin, semmoisten elämänlahjojen likaamana, nousi hän elämää niistä kiittämään… Taudin syömänä, petettynä, kaikkien halveksimana, kaikkien kunniallisten ovien hänelle sulkeutuessa ja pilkan- ja häpeänkellojen kaikkialla hänelle soidessa, häpeälaulujen kaikuessa ja tienvierien nauraessa, nousi hän, Harhamaa lohdutellen, elämän puolesta puhumaan. Hän lausui:
— "Älä ole surullinen, Vanjka!… Äläkä ole elämälle katkera, vaikka se on kova ja häijy!… Hyvä tarkotushan sillä on… Elämän tarkotus on tuskallansa opettaa ihmistä tuntemaan ja huomaamaan onnen pisarat… No, Vanjka! Itketkö sinä, kun on silmäkulma kostea?… Älä sure!… Kun me nöyränä alistumme elämän alle, niin on helpompi… Meidän ei tarvitse silloin tuntea sen kovaa kouraa ja säästämme voimia… Eikä tule mielikään niin katkeraksi, kuin se tulisi pakosta totellessa… Elämä se kumminkin voittaa… Juovuttaa ja makaa, vaikka petoksella, tai väkisin… Eikö totta, Vanjka?…"
Harhama vaikeni. Melu ja joukkoviha kuohuivat sekaisin. Hän tunsi olevansa, kuin joukkoihmisen varjo, joka pysyttelihe alitsensa soluvan elämänvirran pinnalla, virran juoksun kiskoessa mukaansa ja joukkoihmisen vihaa pidellessä rinnallansa ja elämän ristiriitojen häntä taas sotkiessa. Annushkan elämäntarina ja äskeinen Pjotr Petrovitshin hirmukuvaus loihtivat hänen silmiensä eteen taas maailmankurjuuden kärsivän, apua-anovan haahmon, joka huiskutteli hänelle kauneimpia kiitollisuuden liepeitä, kutsui häntä, piteli kädessänsä kuolemattomuuden kruunua ja lausui surullisena: Tämän saat, jos…
Nikolai istui äänetönnä, hieman synkkänä. Hänen korkea otsansa muistutti Looljan kohtalosta… sen äidistä… isästä… nälkäisestä siskoparvesta… Pawlof, Geldners ja kaikki vilisivät nyt Harhaman silmissä ärsytellen häntä keihäänpistoilla. Ja hän oli taas valmis syöksymään pommi kädessä sitä elämää vastaan, joka on kaikkeen siihen syypää. Hän oli valmis taas nousemaan sitä yhteiskuntaa vastaan, joka oli kaiken sen kurjuuden valmistanut…
Pjotr Petrovitsh istui äänetönnä. Hän oli kuunnellut Annushkan puhetta ja vahvisti alakuloisena:
— "Kyllä Annushka totta puhuu… Tietysti!… Elämä puristelee meille jalokivet itsestämme… Se puristaa meistä hyvät muistot ja sanoo: 'Siin' on teille'. Ihailkaa niitä ja olkaa onnellisia!…"
* * * * *
Melun ja savun seasta lähestyi Annushkaa nuorehko mies. Harhama muisteli häntä jossain nähneensä.
— "Ah! Vanjka! Milloin palasit Moskovasta?"
— "Tuonnottain palasin."