— "Juo, Vanjka, juo!… Älä ole surullinen!… Sitten minä hupsu uskoin nuorta herraa… Hänen nimensä on Pawlof. Hän vei minut petoksella… Juotti ensin päihdyksiin… Hän on nyt kenraali… Ja minkä sille voi, kun elämänvirta vetää… Eikö totta, Vanjka, että elämänvirta vetää kovasti?"

— "Kyllä… Kyllä se vetää", — vastasi Harhama. Pawlof ilmestyi hänen eteensä ihmiskunnan seulana… Hänessä ryöpähti katkera viha. Annushka jatkoi:

— "Sinullakin, Vanjka, on varmasti joku suru… Olet niin surullinen… Jokaisella ihmisellä on oma kivensä sydämellä… Katso: Se elämänvirta veti minut Hiiden myllyyn…"

Hän vaikeni hetkeksi, joi viinaa ja mietti. Sitten kuivasi hän taas kahden keskisormen päillä kyyneleen silmästänsä ja lausui itkun seasta:

— "Elämä on niin katkera… Se ei sääli ketään… Onko sinua,
Vanjka, elämä säälinyt?…"

Harhama ei vastannut mitään. Kapakan höyryt ja hajut tuntuivat hänestä tiivistyvän sakeaksi, ilkeäksi elämänsumuksi, joka säälimättä painoi, jäyti ja palelsi jokaista, repaleisten pukimien heilahdellessa sen lippuina. Annushka jatkoi:

— "Kyllä sinulla on varmasti kivi sydämellä… Mutta kyllä on hyväkin, että elämä on katkera ja että on kivi sydämellä… Silloin huomaa aina ilon, kun sitä sattuu… Esimerkiksi muistaa nuoruuttansa ja yhtä ja toista… Kun olisi aina päiväpaistetta, niin eihän sitä huomaisikaan, että se on päiväpaiste… Kun minullekin on elämä katkera, niin silloin on niin onnellista muistella nuoruuttani ja sulhastani… Hän oli niin hyvä ja kaunis…"

Harhama hajosi. Puoli-päihtynyt Annushka itki hetken, kuivasi sitten taas kyyneleensä likaisella käden selkämällä ja jatkoi, nikahduksen joskus hänen puhettansa katkaistessa:

— "Sentähden on niin hyvä, että elämä on katkera… Eikö totta, että eivät ihmiset ole pahoja, vaan elämä pakottaa heidät pahoiksi?… Se pakottaa ne poloset tekemään toisillensa vääryyttä, että he sitten voisivat iloita vähästä onnestaan, kun löytävät sen siitä pahasta, kuin kesän viimeisen kukkasen syksyisen rapakon reunalta… Ja minkä sille voi, kun elämä pakottaa… Eikö totta?"

Mutta Harhama ei vastannut mitään, sillä Annushka oli puheellansa pistänyt häneen elämän suurkysymyksen tulipuikon, joka häntä poltti ja painoi. Hän ajatteli Annushkan elämää, vertasi sitä elämään yleensä ja katsellen Annushkaa ja kurjaa joukkoa, kysyi itseltänsä: "Tämäkö on elämäntarkotus ja kaiken tulos?…" Hän kysyi ja masentui. Kaikki haihtui yleiseen meluun ja hävisi savuun. Annushka huomasi Harhamaa painavan jonkun, muisti omat monet tuskansa, pettymyksensä ja kärsimisensä ja sääli häntä ja alkoi, häntä lohdutellen, puhua elämän puolesta.