Ja avonainen hauta puhui ruumisarkkunsa mustalla kupeella. Se saarnasi ihmiselämän mitättömyydestä. Siellä mätäni ihminen, sanattomana, inhottuna, pelättynä… Sitä raateli siellä kuoleman luukynsi…
Se oli se sama kynsi, jossa Harhama kiemurteli. Kaikki tuntui saarnaavan elämänturhuutta… elämän mitättömyyttä… Kaikesta nousi haihtuva elämänsavu.
Ruohokkoon, aivan Harhaman jalkoihin, oli osunut irvistelevä pääkallo. Se oli noussut mullasta hautaa toiskertaan kaivaessa. Se ei ollut vielä loppuun mädännytkään. Takaraivossa riippui vielä tukku pitkiä naisen hiuksia. Niiden juuressa kaiveli inhottava ruumistoukka. Silmäkuopat ammottivat tyhjinä ja nenäluiden väliin oli ahtautunut multapaakku.
Harhama liikutteli pääkalloa kengänkärellänsä, ajatuksessansa. Sitä tehdessä alkoivat hänessä yhä nopeammin avautua ne sopukat, joihin elämän suuret kysymykset joskus hetkeksi lymysivät. "Mitä on elämä?" — kysyi hän taas itseksensä.
— "Mitäkö se on?" — irvisteli pääkallo ja lisäsi: "Katso minua!"
Harhama käänsi varpaallansa pääkalloa, kuin tutkiaksensa sitä. Sen valkea hammasrivi nauroi hänelle ja puheli:
— "Tämä on sinunkin kohtalosi… Kulkija potkaisee sinunkin luitasi kerran. Se ei edes kysy: hyvääkö olet tehnyt, vaiko pahaa… Aika leikkaa poikki muistonrihmat. Kissankello vaan soittelee sitä kesäisin haudallasi…"
Mutta kuka kuulee kissankellon ääntä?
— "Ei kukaan, ei kukaan… Täällä ei kuule korva, eivät soi täällä maineenkellot", — vastasi hautausmaan torkkuva hiljaisuus.
Se suuri kaikenhäviö seisoi taas Harhaman edessä. Sanatonna laski se hänen päällensä raskaan kalmankouransa…