Kesä suikkaili jo suuta syksylle.
* * * * *
Pommiyrityksen jälkeisenä päivänä oli järjestön määrä kokoontua eräällä hautausmaalla, jonka viereistä rauhallista metsää pidettiin turvallisena keskustelupaikkana. Mutta kun järjestön jäsenet sanottuna päivänä yksitellen saapuivat paikalle metsän läpi, näkivät he kaikkialla ihmisiä. Eräässä paikassa, hautausmaan aidan vierellä oli niitä koolla suurempi joukko. Jokainen luuli tämän väen kokouksen olevan yhteydessä heidän kiinniottamisensa kanssa. He arvelivat, että joku seurasta oli ehkä kavaltanut heidät, pelastaakseen sillä itsensä. Aroissa mielissä virisi oitis usko, että kiinniotto oli houkutellut utelijoita paikalle. Jokainen kääntyi sen tähden takaisin ja pakeni.
Harhama saapui paikalle viimeisenä. Hänkin hämmästyi nähdessään väkijoukon tällä yksinäisellä hautausmaalla. Hän mietti jo pakoa. Tyynnyttyänsä hän luopui kumminkin siitä aikomuksestansa ja kätkeytyi metsään seurataksensa sieltä asioita. Tapaus oli hänelle yllätys. Hän kävi levottomaksi, kun yhtään toveria ei näkynyt. Kiihtyneeseen hermostoon vaikutti se masentavasti. Ja sitä mukaa, kun hän odotti, lisääntyi myös hänen levottomuutensa, hän tuli alakuloiseksi ja tunsi olevansa haaksirikossa, yksin jätettynä. Kaikki suunnitelmat ja toiveet olivat pirstautuneet eilen pommin räjähtäessä ja nyt olivat ystävätkin hajonneet akanoina. Vähitellen muuttui masennus uhkamieliseksi tylsyydeksi. "Tuli, mikä tuli!" — mutisi hän, istahtaen puiden suojaan. Hänen henkensä harhaili taas omilla vesillänsä, kohtalon kilpa-ajoissa…
Jonkun ajan kuluttua huomasi hän ihmeekseen munkki Pietarin lähestyvän väkijoukkoa ja tervehtivän sitä. Kohta alkoivat ihmiset hitaasti kokoutua hänen ympärillensä. Toiset istuutuivat maahan, toiset seisoivat puihin nojaten. Munkki Pietari nousi hautausmaan aitakivelle ja alkoi puhua kansalle. Hän oli alkanut pitää kokouksiansa metsän rauhassa, hiljaisuudessa. Siellä ne eivät herättäisi huomiota, ja samalla oli voitettu huoneuston puute ja ihmiset saivat tilaisuuden virkistyä raittiissa ulkoilmassa.
Sen jälkeen, kun Harhama oli joutunut vallankumouksen satimiin, oli hän aivan karttanut munkki Pietaria… Hän kunnioitti häntä edelleenkin rajattomasti, värisi joskus hänen edessänsä, kuin noidan ja Jumalan edessä. Mutta hän tiesi nyt kulkevansa tietä, jota munkki Pietari piti rikoksen polkuna, ja siksi oli hän vältellyt häntä. Nyt hän tunsikin itsensä joksikin pahantekijäksi. Se tunne sai alkunsa pakollisesta, vaistomaisesta piilottelusta. Epäluulo, tai syytös näytti paistavan häntä vastaan jokaisen vastaantulijan katseesta. Ikuisesta epäilystä oli hänen sieluunsa juurtunut myös ainainen epäröiminen — epäröiminen ensin itse teon ja myöhemmin uhman ja sitten taas aluksi epäröiminen teosta johtuvan vastuun edellä ja taas lopuksi uhma. Hänessä ei ollut nyt taas miehuutta astua tekoinensa ja erehdyksinensä ihmisten eteen oitis niiden tehtyä. Jokaista erehdystä seurasi hänessä aina epäselvä häpeäntunne. Hän piilottautui silloin ystäviltänsäkin, kunnes jonkun päivän kuluttua taas uhmaten näyttäytyi heille, pahotellen, että ei ollut tehnyt suurempaa erehdystä…
Nytkin hän häpesi munkki Pietaria. Hän päätti kumminkin kuunnella hänen puhettansa, kiersi takaapäin hautausmaan aidan yli hautausmaalle ja istahti puhujan selän taakse eräälle heinäiselle hautapenkereelle, puolilahon, kallistuneen puuristin suojaan. Ilma oli tyyni ja päivänpaisteinen. Horsmat kukkivat hiljaisina unohdetuilla haudoilla. Lehtipuiden oksien lomitse kurkistelivat päivänsäteet tähän kuolleille vihittyyn maahan, arkoina ja surullisina, ja niiden paisteessa näytti karkeloivan hieno elämänpöly. Aivan Harhaman vierellä oli avonainen yhteishauta, josta näkyi ruumisarkun musta kuve. Hiukan loitomma istahti harakka puolilahon hautaristin päähän.
Tämä kalmiston omituinen rauha lisäsi vieläkin Harhaman yksinäisyydentunnetta. Lahonneet puuristit töröttivät mykkinä, jotkut puolivinossa, toiset suorina. Ne vilkuttivat, kuin elämän merilyhdyt viimeisen sataman suulla. Ruohottuneilla hautakummuilla nyökyttivät kastikaiset, tai sinervät kissankellot päitänsä surullisina. Ne kertoivat, miten lyhyt on ihmismuisto, miten haihtuva ystävän suru: Puuristi ei ollut vielä lahonnut, kun jo väsyi ystävä, heitti haudan hoitamatta.
Siksi nyökytti kissankello ja kastikainen kumartui surullisena.
Mutta Harhama kuuli niiden kertomuksen ja oivalsi sen. Hän ymmärsi nyt sirkan sirinän ja ruohon puhelun ja surullisen päivänpaisteen kielen. Hänen sielussansa oli alkanut väristä joku surullinen kieli…