Perkele rypisti silmiänsä ja näky muuttui:
Avautui ihana Edeni. Siellä häilyivät lemmen hämärät rihmat. Päivänpaisteena oli ikuinen lemmen silmänräpäys… Povi riutui povella… Siellä raukesi liha ja kaikki siteet aukesivat… Hekkuman hetteet vuotivat… Nautinto kukki… heilimöi… kypsytti hedelmän.
Rinta kypsyi, lempi hehkui… Kaikki riutui suudelmaksi… Jo soivat ikuiset viulut… Vietti kutitti vietin hereille, kutsui sitä häihin morsiameksi… Se kutsui sitä ikuiseen suuteloon… kosi sitä… armasteli… miellytteli… Ne alkoivat ainaisen häähetkensä… sen maallisen silmänräpäyksen ikuisena… keskeytymättömänä.
— "Jos täytätte tehtävänne, saatte sen silmänräpäyksen… Te saatte sen loppumattomaksi— lausui Perkele majesteetillisena, hohtaen tulisäkenien muodostamasta kehästä, tulisessa viitassa ja elävä tulikäärme valtikkana kädessä."
— "Sinun palkintosi ovat suuret. Silmänräpäys sinun valtakuntasi vapautta on suurempiarvoinen, kuin ijankaikkisuus muuta onnea. Sitä ansaitaksemme kärsimme me vaivat ilolla… Kärsimme vaikka tuhannen tuhatta maailmankautta", — vannoi ihastunut palvelijajoukko.
Näky katosi. Verivalo himmeni. Regime'in veren ääni huusi kostoa synkeässä pimeydessä… Avaruuden onkalo ummistui… Mustat päivät hävisivät elämän virtojen pimeältä pohjalta… Salaisuuden seinän raot sulkeutuivat… Kaikki haihtui ja hävisi Perkeleen palvelijoiden ylistyslauluun…
Saarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä.
Elämä on suuri musta käärme…
Taivaanlaella heloitti aurinko jo syyssurujensa sumentamana. Kesäiset helteen hetteet alkoivat kylmetä sen povessa.
Kesä oli jo riisunut parhaat koristuksensa. Se oli koonnut ahoilta punaiset mansikkaliepeensä, nurmilta kauneimmat kukkasliinansa. Viikate oli kulkenut nurmilla ja heikko äpärikkö viheriöi jo sen jälillä. Omenapuun oksat nuokkuivat surullisina, kypsyvän hedelmä paineen tuudittamina, muistellen keväällistä kukka-aikaansa, jolloin värit kisailivat vallattomina valon kanssa.