— "Kiitos!" — lausui hän ne saatuaan, sievästi päätänsä nyökäyttäen. Ja kiinnittäessään toisen ruusuista Harhaman rintaan, jatkoi hän:
— "Tulemastasi nimittäin kiitos. Ruusuista riittää tämä":
Hän suuteli ruusua veitikkamaisesti.
Magda — se oli mustasilmäisen morsiamen nimi — oli varakkaan isän ainoa tytär. Suvun kantaisä oli Ranskasta paennut hugenotti. Vieraissa maissa kulkiessansa oli suku säilyttänyt kansallisuutensa, ja perheessä vallitsivat edelleenkin vanhat, ankarat, puhtaat tavat. Äiti oli kuollut jo Magdan nuorena ollessa.
Nyt oli Magda Harhaman kihlattu, oli odottanut häntä ikävöiden, soitellen iltansa kuluksi. Nyt oli hän tullut. Magda sitoi ruusua hänen rintaansa. Ruusu tuoksui, tytön poski punotti.
He astuivat huoneeseen. Magda heittäysi huoletonna pehmeään ylellisyyssohvaan ja vajosi hoikkia vyötäisiänsä myöten sen pohjattomaan pehmeyteen. Harhama katsahti hänen mustiin silmiinsä. Niissä oli jotain surullista. Silloin muisti hän taas äskeisen Noidan laulun ja munkki Pietarin sanat. Hänessä heräsi yhä voimallisempana taikausko henkimaailman salaisuuksiin ja hänen levottomuutensa yltyi, kuin liekkiin puhallettu valkea kuivassa taulassa. Mustakutrinen tyttö hyräili taas Noidan laulua ja Harhama uskoi sen sanojen ennustavan onnettomuuden tuloa.
Vihdoin Magda katkaisi äänettömyyden, huudahtaen:
— "Tiedätkö millä sanoilla minun pitäisi sinut aina ottaa vastaan?"
— "No?" — kysyi Harhama.
— "Sanalla: 'Vihdoinkin!'… Mutta…"