— "Mutta sinä säästät sen sanan oikealle paikallensa", keskeytti
Harhama.
Magda katsahti Harhamaan kysyvästi.
— "Poisläksiäisiksi", — lopetti Harhama.
— "Hyy-i!" lausui Magda pahoilla mielin, kuin lapsi. Harhama pyysi anteeksi, suudellen hänen valkeaa kättänsä. Magda tuli taas hyville mielin ja jatkoi keskeytettyä lausettansa:
— "Mutta pelkään sillä häiritseväni sinua. Olet niin vakava ja työteliäs… Elämässä on paras tyytyä vähään, silloin ovat pettymykset pienemmät… Paras olisi, jos voisi ottaa kaikki itsestään", — lopetti hän surullisena, hiljaa huoaten. Ja hetken päästä lisäsi hän katkerasti naurahtaen, leikillä:
— "Eikö totta: Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuli-okaita?"
— "Niin… ehkä… Orjantappura… Kuinka niin?" — vastasi Harhama hajanaisena, hämillänsä.
— "Noo, niin…! Sekin, mikä siinä on kaunista, polttaa, kuin tuli, josta ei tiedä, milloin se sammuu… Mitä sitten se paha ja ruma…" — vastasi Magda ajatuksissansa.
Se oli virikettä Harhaman levottomuudelle. Magda oli hänessä näpännyt soimaan sen ainaisen sävelen, jolle hänen sielunsa oli viulunkielenä alati vireessä, katkeamaan asti, kysymyksen: mitä on elämä, kysymyksen, jolle munkki Pietari oli viisi päivää sitten virittänyt hänen sielunsa langat liiankin tiukkaan vireeseen.
Se mykkä sävel soi nyt Harhamassa. Magdan surullisessa äänessä värähti hänestä jotain outoa. Huoneeseen laskeusi lyijynraskas äänettömyys, ikäänkuin olisi äkkiä ilmestynyt tutun vainajan avonainen ruumisarkku keskellä lattiaa. Harhama nousi ja käveli levottomana pari kertaa edestakaisin. Magda heittäytyi huoletonna, miettivänä sohvan selkämää vasten ja näytti nyt kokonaan uponneen siihen.