Maria Petrowna parkaisee. Hän tuntee kavalan, suuren mustan käärmeen häntä rutistavan. Hän tuntee sen kylmän ruumiin kietoutuvan ympärillensä jaloista kaulaan asti ja rutistavan häntä. Ja sen rutistuksesta tuntee hän elämänsä lian pursuvan ulos suusta ja sieramista. Hän kauhistuu, vapisee ja vääntelee itseänsä. Useat muut naiset itkevät, säälittelevät onnetonta ja tekevät ristinmerkkinsä. Saarna jatkuu:
— "Mutta jos etsitte vapautta Jumalan sanasta, jos tulette Hänen tapsiksensa, niin vapaus aukenee ja puhkeaa teille, kuin sielun rauha katumuksesta, tai kuin tyytyväisyydentunne hyvästä teosta ja maamiehen ilo hyvästä sadosta ja kesäntulosta, kun se tuo ensimäiset pääskyset räystään alle pesimään…"
Useat naiset itkevät katkerasti, toiset nyökyttelevät käsi poskella.
Miehet ovat kuin hautajaisväkeä. Munkki Pietari jatkaa:
— "Mutta kiirehtikää, sillä katsokaa: Jumala seisoo joka hetki edessänne kuolema kädessä ja ainoastaan hautausmaan aita on teidän ja kuolleitten maan välillä."
— "Oi… joi… joi… joi!" — vaikertelee Maria Petrowna.
— "Jokainen askel minkä astutte täältä poispäinkin, vie teitä vaan yhä likemmäksi sitä hautaa, jonka yli ei kukaan voi harpata", — jatkaa Pietari.
— "Voi hyvä Jumala!… Voi hyvä Jumala!" — valittaa Loolja itkunsa seasta. Miehet seisovat kyyneleet silmissä. Naiset itkevät. Saarna jatkuu. Munkki Pietari puhuu puolituomitsevasti… kovasti:
— "Voi teitä, jos sen reunalle saapuessanne huomaatte loan valuvan sielussanne!"
— "Kun Jumala vielä auttaisi!… Kun auttaisi!" — kiemurtelee Maria Petrowna saarnan lyömänä. Elämä näyttää hajoavan tomuksi, sen pyrinnöt turhuudeksi, sen erehdykset vuotavat lokana. Kuoleman liinat heiluvat, sen sormet etsivät kaikkia.
— "Voi teitä, jos teidän täytyy likaisina laskeutua kuoleman kylmälle vuoteelle!" — jatkaa saarnaaja.