— "Herra armahda!… Herra armahda!" — nyyhkyttävät useat naiset. Maria Petrowna pakahtuu itkuunsa ja hätäänsä. Miehet tekevät ristinmerkkinsä.
— "Voi teitä, jos tämän aidan sisäpuolelle astutte oman kätenne varassa!"
Kuolema näyttää seisovan jo kalmistonsa portilla, ruumisliina hartioilla. Sen väki lähtee sirpit kädessä satoa korjaamaan.
— "Ai… jai… jai!" — valittavat Loolja ja Maria Petrowna. Munkki
Pietari jatkaa suurena, surullisena ja jyrkkänä:
— "Kuulkaa: Tällä aidalla seisoo yöt ja päivät Herra Jumala ja tässä, Hänen ohitsensa kulkiessa, lakkaa ihmisen oman käden voima. Jos Herra Jumala onkin lainannut ihmisen käsivarteen voiman, jonka varassa hän on voinut kulkea, jos Hän on antanut ihmisen kulkea tähän aitaan asti sen nojassa, niin tässä Hän sanoo: Seis! Käsi alas! Ja kaikki tottelevat, kädet laskevat alas."
Päät kumartuvat alas, kuin painaisi niitä jo kuoleman raskas käsi.
Mielet masentuvat. Ynseys laskeutuu tomuna maahan.
— "Herra auta minua!" — huudahtaa Maria Petrowna tuskissansa. Ja usko tarttuu. Yhä useammat hajoavat akanoiksi, särkyvät tomuksi. Yhä voimallisemmin saarnaa munkki Pietari:
— "Hautausmaalla polvistuvat kaikki Jumalan edessä. Siellä lakkaa ihmisviisaus, ihmisvoima ja ylpeys."
Monet pelästyvät, näkevät hautausmaan aaveiden vaikeroivan avuttomana. Harhaman silmiin pistää taas irvistelevä pääkallo. "Niin, niin!… Täällä näkyy lakkaavan kaikki", — kävi hänen läpitsensä jääkylmänä väristyksenä. Munkki Pietarin saarna koskettelee hänessä kireimmälle vedetyitä kieliä. Se saarna jatkuu:
— "Älkää nousko Häntä vastaan, sillä Hän on tulinen tutkain. Älkää paetko Häntä, sillä kaikki teidän pakotienne johtavat teidät tänne, Hänen kirkko maallensa, Hänen käsiinsä…"