— "Kaikki… kaikki vetää tänne!… Voi hyvä isä!… Voi hyvä Jumala!" — tuskittelee Maria Petrowna. Loolja itkee kokoon vetäytyneenä. Vaimot valittavat silmiänsä ristien:
— "Herra armahda!… Armahda!… Armahda!"
Harhama hermostuu. Katkera ajatus hulmahtaa hänessä: "Olen", — ajattelee hän — "paennut maallista valtaa ja pakotieni on johtanut — avonaisen haudan partaalle… Mihin sitä paeta?"
Hänen mielensä synkkenee. Munkki Pietari jatkaa, kuin kiivas Mooses:
— "Valmistukaa siis! Sillä kun tulette tämän aidan kohdalle, eivät paarien kantajat enää pysähdy… Muistakaa aina: Koko ihmiselämä on kuin ruumispaarit, joilla Jumala kantaa teidät äitinne kohdusta tälle portille…"
Taas kuuluu parahdus. Yksi on taas särkynyt. Itku yltyy. Harhama hermostuu. Hän säikähtää irvistelevää pääkalloa ja hätäytyy hieman, tietämättänsä miksi.
Harakka räkättää ristinpäässä kiukkuisena…
Saarnaaja puhuu edelleen:
— "Tämän aidan yli kulkiessa tunnustavat Jumalan kieltäjät Hänen kätensä. He tuntevat Hänen tutkaimensa. Hänen huoneensa häpäisijät vapisevat…"
Ilkeä väristys matelee Harhaman luiden läpi. Eräs lapsuusajan teon muisto pistää puikkona häneen: Hän oli kerran jumalanpalveluksen aikana toisten poikien kanssa tunkeutunut läheiseen, autioksi jääneeseen venäläiseen kirkkoon ja häväissyt sen. Pelkoansa muilta salaten oli hän etumaisena repinyt kuvia rikki ja lyönyt pirstaleiksi ristin. Hautausmaalla olivat he sitten musertaneet erään vetelehtivän pääkallon.