Hän oli siis se kirkon häpäisijä. "Sekin!" — mutisi hän.
Hän muisti, kuinka hän seuraavana yönä oli nähnyt pitkän luurangon lähestyvän ja kuristavan häntä. Kauhusta väristen oli hän noussut ja tunkeutunut äitinsä vuoteelle, painautuen äidin rintaa vastaan.
Mutta seuraavana päivänä oli hän taas arkaillen hiipinyt samalle hautausmaalle, etsinyt murskatun pääkallon ja sen luiden hammasmaisista liitteistä salaisuudessa viikkokausia tutkinut sitä sielunsa tulikysymystä. Hän oli pääkalloa murskatessansa huomannut ne riimumaiset saumat, ja luuli kansan kertoman mukaan niitä kirjoitukseksi, jossa olisi muka selitetty se suuri kysymys. Mutta kun hän ei saanut vastausta, raivostui hän ja murskasi lopullisesti pääkallon, johon hänen kiukkunsa oli kääntynyt.
Se pääkallo oli hänelle sitten usein unessa irvistellyt ja syyttänyt…
Ja nyt istui hän hautausmaalla, pääkallo edessä muistuttamassa, että se aika on tuleva pian, jolloin joku raa'asti murskaa hänen luitansa.
— "Oi!" — pääsi hänen povestansa katkerana huokauksena. Hän nojasi kätensä varaan taapäin. Käsi sattui silloin toiseen pääkalloon, jota hän ei ennen ollut hautakummun ruohokosta huomannut. Sen silmäreijät hohottivat avonaisina. Kylmä sisilisko luikahti sen sisästä hänen kädellensä. Hän puistahti. Hänestä se oli se hänen syyttäjänsä, se häväisty pääkallo…
Naisten joukosta kuului taas parahdus. Harhama sieppasi vaistomaisesti, hermostuneena, pääkallon, kuin tulisen kekäleen, joka häntä poltti ja paiskasi sen avonaiseen hautaan, mutisten:
— "Hyi… saatana!"
Pääkallo sattui arkun kupeesen. Huonosti naulattu halennut kansilauta luiskahti silloin sijoiltansa ja solahti alas. Arkusta irvisti ruman miehen ruumis. Parralle oli karissut multaa, jossa tonki joku toukka. Harhama säikähti, hyppäsi ylös, kuin joltain äärettömän ilkeältä, ja nojaten läheiseen ristiin seurasi saarnaa edelleen.
Munkki Pietari jatkaa rauhallisempana: