— "Ei hänen oppiansa voi millään kumota", — lausuu Pjotr Petrovitsh vakavana. Harhaman kaikki epäilyksen rauhaset alkavat pakahtua. Ne uhkaavat puheta. Ne polttavat… ajettuvat… pöhettyvät. Hän tuntee masentuvansa. Mieli synkistyy sydänyöksi… Kuulijat nyyhkyttävät. Päät painuvat alas. Munkki Pietari jatkaa:
— "Muuttakaa siis mielenne! Kukistakaa ahneus ensin omassa ja sitten muiden sydämissä! Mutta kai ken parannuksen täytyy tässäkin lähteä teistä itsestänne. Sillä joka parantaa rikkaita ja jättää itsensä parantamatta ahneuden paheesta, hän on verrattava mieheen, joka sammuttaa metsäpaloa tulella, tai sammuttaa sitä vedellä, mutta kantaa itsessänsä tulta, joka sen uudestaan sytyttää…"
— "Kyllä hän on siihen verrattava", — vahvistavat monet. Huokaukset, itku ja nyyhkytykset kuuluvat, mielet masentuvat, sydämet avautuvat. Saarnaaja jatkaa:
"Rukoilkaa siis ja tehkää työtä, että te itse ja ne viisikymmentä yksi muuta kääntyisivät ja laskisivat sen oikean peruskiven! Silloin lakkaa pääoman valta ja kaiken pahan valta. Ja silloin kaikki onni ja hyvin vointi ilmestyvät teille, kuin ihanin päivänkangastus aroseudun armaalle taivaalle…"
Kurjat kuulijat ihastuvat loistavaa vertailua kuullessansa. Useille avautuvat jo taivaan ihanat tähdet ja päivänkangastukset ja rauha ja ikionni.
— "Tämä on kuin uutta oppia", — ajattelevat hyvin monet nääntyneet.
— "Tämä", — jatkaa saarnaaja, — "on ijankaikkista totuutta. Jotka teille muuta opettavat, kuin tätä, jonka Jumala on ilmoittanut, ne ovat verrattavat ihmisiin, jotka kehottavat teitä kaivamaan uutta kaivoa vanhan lähteen viereen, koska lähteensilmä on teidän matkalla ollessanne sammaloitunut ja lehtiä varissut sen veden puhtaalle pinnalle. Älkää heitä uskoko, vaan puhdistakaa lähde lehdistä, jakakaa sammal syrjään sen suulta ja juokaa sen lähteen virkistävää vettä, joka on Jeesus Kristus! Sillä se, joka ryhtyy kaivoa kaivamaan lähteen viereen, tukkii lähteen kaivonmullalla ja nääntyy itse janoon…"
* * * * *
Joukosta kuuluu yhä hiljaista itkua. Särkyneet nyyhkyttävät, toiset hokevat: "Herra armahda!… Herra armahda!… Armahda!… Armahda!" Maria Petrowna vaikeroi maassa, kuin revitty liina.
Äkkiä juoksee väristys hänen ytimiensä läpi. Hän tuntee kylmän lian valuvan sielustansa ja muuttuvan mustaksi käärmeeksi, joka matelee hänen edessänsä, kiemurtelee ja sähisee. Silmät palavina ponnahtaa hän ja loillensa. Sen näkymättömän madon pistoa vältellen voihkii hän: