— "Ei", — jatkoi munkki Pietari vastaukseksi. — "Ei tämä ole uutta oppia. Nämä ovat vanhoja sanoja, joita te olette kuulleet, mutta joihin kätkettyä aarretta te ette ole tahtoneet etsiä. Ne sanat olivat teistä liika vanhoja, te ette uskoneet niiden kätköissä olevan mitään etsimisen arvoista. Te luulitte ne olevan tomua täynnä ja vasta tarkasteltuanne huomaatte, että jokainen tomuhitunen onkin kallis kivi.
"Te olette kuin lapsia, jotka lähtevät isänsä kotoa vieraalle maalle työn hakuun, ansaitaksensa rikkautta. Te lähdette Jumalan luota etsimään turvaa ja viisautta ihmisten opeista. Mutta kun poika on harhaillut vieraalla maalla, palaa hän kerran nääntyneenä isänsä tuvalle ja huomaa, että työ odottikin häntä omalla peltosaralla. Ja hän ilostuu. Hän luulee nyt löytäneensä uuden aarteen, uuden totuuden. Hän ihastuu ja hämmästyy. Mutta kohta huomaakin hän, että se 'uusi' onkin vanha, rakas, lapsuuden tuttu, jonka arvoa hän ei ennen ymmärtänyt.
"Niin on teillekin käypä, jos lähdette ijankaikkisen totuudenlähteen reunalta etsimään uutta totuutta. Kerran palaatte te totuuden hausta Isän luo, kuulette Hänen lempeän äänensä, ihastutte ja hämmästytte ja luulette löytäneenne jotain uuttaja huomaattekin, että Isän sanat ovatkin vanhoja, rakkaita muistoja, jotka huokuvat kotiraamatun tutuilta lehdiltä niin ihanina, kuin äidin riipimien lehtien tuoksu vanhassa luhdissa, jossa lapsina nukuitte… Palatkaa siis ihmisten opista takaisin raamattuun! Etsikää sen kellastuneilta lehdiltä vanhoja rakkaita kätköjä, kirkkaita viisauden helmiä! Rakentakaa Jumalan valtakunta isänmaahanne, niin kaikki muu, vapaus, rikkaus ja valo puhkeavat teille, kuin kukka nupustansa.
"Älkää etsikö maallista onnea, sillä se on haihtuvaa sumua ja pettävää kiiltoa, vaan etsikää onneanne Jumalassa! Silloin puhkeaa teille maallinen onni, kuin isän ja äidin ilo lapsen onnesta. Silloin valkenee teille onni joka aamu uutena, kirkkaana, kuin päivännousu. Se valkenee loppumattomana, sillä vaikka ijankaikkisuus loppuisi, pysyy Jumala."
— "Hän pysyy… Hän pysyy", — vahvisti joukosta joku itkien. Munkki
Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:
— "Kun tämän teette, silloin on vaiennut Venäjän suuruuden ja rauhan päivä. Missä ennen kukki köyhyys ohdakkeena, siellä rehottavat silloin ruusumaat joissa rikkaudet hohtavat. Varas on muuttunut lähimäisensä omaisuuden, murhamies hänen henkensä vartijaksi ja aviovuodetta ei haureus häpäise. Missä ennen vartijat huonetta vartioivat, siellä vartioi silloin Jumalan sormi. Jokainen koti on silloin Jumalan valloittamaton linna, jossa vaimo on puhdas, tytär siveä ja mies jalo. Portot ovat silloin riisuutuneet paheestansa ja puhdistaneet sielunsa loasta, sillä Jumala asuu silloin jokaisen sydämessä ja polttaa niissä himonidut. Mitä ei inhimillinen laki voi tehdä, sen tekee Hän. Etsikää vaimojenne siveellisyyden vartijaksi yksin Häntä! Sillä jos voitte sanoa, että Hän on vaimonne sydämessä, on elämänne hänen suhteensa armasta ehtoo-unta. Hän herättää hänessä siveellisyyden, kuin hohteen kirkkaassa jalokivessä ja kodin puhtaus ilmestyy teille silloin, kuin kesäinen sunnuntairauha väsyneelle, tai kirkonkellojen kaunis soitto Herranhuoneeseen ikävöivälle…"
— "Kyllä niin on… Kyllä niin on", — vakuuttavat naiset.
Munkki Pietari jatkaa:
— "Hän puhdistaa ihmisten suut, kuivattaa panettelun juuret ja polttaa valheen siemenet ruumeniksi.
"Hän ajaa eläimen pois miehestä ja porton naisesta…"