— "On, on… Hän polkee sen rikki… Usko ainoastansa!" — vakuuttaa munkki Pietari lempeästi.
— "Minä uskon… Minä uskon… Minä uskon", — kiemurtelee Anna
Petrowna.
— "Herra armahda!" — rukoilevat naiset.
— "Hän on tanssinut pirunpolskansa loppuun", — mutisee eräs miehistä.
— "Hän on löytänyt pelastuksen… Jumala on häntä armahtanut", — siunailevat naiset.
Mutta Maria Petrowna vaikeroi yhä epätoivonsa kynsissä. Hän itkee ja huutaa, särkyy ja repeilee. Kaikki se lika, jonka elämä oli hänen olemukseensa koonnut, pursuaa nyt hänestä saman elämän puristamana. Hänen silmänsä palavat epätoivoisina, avuttomina. Tukka heiluu hajanaisena, risaiset vaatteet ovat joutuneet epäjärjestykseen: Pusero on avautunut ja hame on päältä putoamaisillansa. Juoppouden pöhettämät kasvot on tuska vääntänyt punaisiksi, apua-anoviksi. Hän taistelee kuin hengenhädässä, kyynelien virtana valuessa. Miehet ja naiset siunailevat, hätäyvät ja pelästyvät. Maria Petrowna tuntee taas käärmeen kylmän ruumiin puristuksen. Hän luulee jo luittensa ruhjoutuvan sen mustan käärmeen kietoutuessa monin kerroin hänen ruumiinsa ympäri ja pujottaessa mustaa päätänsä ylös puseron kauluksen alta, korvallisen sivuitse. Siinä äärimäisen hädän ja avuttomuuden huipulla ja elämän haaksirikkoisena seisten, elämän kurjimman haaksirikon keskellä, taustana, ainoana turvana, hautausmaa ja kauhistunut, hätäytynyt, avuton väkijoukko, on hän heidän ja ihmisten voimattomuuden vertauskuvana ja munkki Pietariin kääntyen parkaisee kauhuissansa, tuskissansa, hirvittävän hädän kynsissä kiemurrellen:
— "Voi, Herra Jeesus!… Auta!… Minä uskon… Minä uskon… Auta minua, Jeesus!… Auta minua, Jeesus Kristus, sillä minä rutistun käärmeen puristuksesta!…"
* * * * *
Kun onneton nainen oli saatu rauhotetuksi, kysyi eräs vaimo joukosta:
— "Isä Pietari! Eikö tämä ole uutta oppia?… Me emme ole sitä ennen kuulleet."