Mutta Maria Petrowna parkuu, kuin olisi tulioas tungettu hänen maksaansa. Hän syöksyy väkijoukon läpi, viskautuu munkki Pietarin jalkoihin ja parkuu jalkojansa suojellen:
— "Isä, Pietari!… Isä Pietari!… Auta minua!… Se syö, syö… Se syö… Se syö!"
— "Mikä syö?… Sisareni!… Mikä syö?" — hätäilee munkki Pietari.
— "Elämä syö… Elämä… Katso!… Auta, isä Pietari, auta!… Elämä on suuri musta käärme… Voi!… Nyt se syö… Se syö", — parkuu onneton tepastellen, vältellen sitä suurta mustaa käärmettä.
Hän oli joutunut suuren mustan käärmeen syleilyihin… Hän kiemurteli nyt sen puristuksessa, luut ruhjoksi menemäisillänsä ja koko menneisyyden lokana pursutessa hänen puristetusta olemuksestansa.
Harhama vapisee. Hän on saanut taas yhden vastauksen kysymykseensä:
"Mikä on elämä?" Hänen sielunsa jokaikinen rauhanen tiuhkuu visvaa…
— "Oi!" — karkasi hänen rinnastansa huokaus.
Munkki Pietari lohduttelee kiemurtelevaa käärmeen saalista:
— "Sisareni!… Älä pelkää sitä käärmettä, vaan usko!… Jeesus
Kristus on polkeva rikki sen pään."
— "Onko Hän sen tekevä?… Onko, isä Pietari?… Se puree… Se puree… Se puree", — valittaa lohduteltu.