— "Kun et nyt enää voi naisen lihassa muuten elostella, niin voithan kaivella siinä runoilijatoukkana… ylistellä sen makua ja näkyä…"
Sen sanottuansa hyppäsi hän aidan yli ja katosi metsään. Hän oli merkinnyt häpäisijän…
Harhama pakeni nopeasti paikalta. Jonkun aikaa juostuansa hän kuuli Geldnersin avunhuudon ja luuli sitä takaa-ajajien huudoksi. Hän hätääntyi ja juoksi minkä jaksoi. Yht'äkkiä tunsi hän tavattoman turvattomuuden tunteen, hengästyi juoksusta, eikä jaksanut selvästi ajatella. Takaa kuului Geldnersin avuksi rientävien hälinää… Harhama tunsi polviensa herpoutuvan jännityksestä ja pelosta…
Hälinä tuntui kierivän kintereillä. "Ne ajavat takaa", — hätäili
Harhama. Sanomaton turvattomuudentunne valui hänessä läpi luiden.
Hän juoksi, minkä jaloista pääsi, hengästyi, hätääntyi…
Äkkiä puikahti hänessä halu antautua oikeuden käsiin vapaaehtoisesti… "Menen vaikka hirteen", — uhmaili hän. Hän pysähtyi jurona, katsahti taaksensa. Ketään ei näkynyt. Samassa tuli tienpolvekkeen takaa edestäpäin näkyviin munkki Pietari, joka oli kääntynyt häntä noutamaan. Harhama käveli rauhalliseksi pingottuneena häntä vastaan. Muutamia askelia yhdessä käveltyänsä tulivat he vilkasliikkeiselle kadulle. Siellä näytti taas epäluulo paistavan Harhaman kasvoja vastaan jok'ainoan katseesta. Hän halusi taas piilottautua, eikä myös tahtonut sekottaa munkki Pietaria asiaan. Kuumeisesti puristi hän munkki Pietarin kättä selitellen:
— "Isä Pietari!… Minulla on asiaa täällä… täytyy poiketa…
Hyvästi… Olisin niin mielelläni puhunut kanssanne…"
Munkki Pietarissa puhkesi taas hento säälinoras. Hän näki Harhaman taas sinä harhanhenkenä, joka taivaantuulen tavoin ajelehtaa vailla päämäärää, ulappa tienä, hämärä tienpäänä. Eikä hän olisi sitä tahtonut laskea menemään oman onnensa varaan. Hänessä kuiskutti Jumalan ääni: "Hillitse sinä häntä". Hän pyyhkäisi hien otsaltansa ja lausui:
— "Veli, tule huomenna Kasaanin kirkkoon! Minä odotan sinua siellä."
— "Kiitos!… Minä tulen", — virkahti Harhama, kumarsi ja hävisi…