* * * * *
Silloin Perkele, joka oli harakkana seurannut mukana, välähti linnusta läheiselle kirkonharjalle ja kiukutteli:
— "Helvetin tuliset padat!… Nyt ovat verkot sotkuksissa… Jehova liikkuu satiminensa hautausmaillakin… Ja talonpoikien pellot kuivuvat sateen puutteesta… Sateen Herra ei jouda satamaan… ja kumminkin kantaa kymmenyksiä — sateestansa…
"Mutta Harhama ei livahda minun rihmojeni raon läpi…"
Kullattu risti välähti ja Perkele hävisi sen välkähdyksenä.
* * * * *
Mutta Harhaman sielussa puikahti uusi neulankärki: Hädän kourissa, elämä ruumenina ja ajatukset usvapyrynä, halusi hän nähdä kohtalonsa, vaikkapa vaan huomispäivää myöten. Taikausko valui mustana mutavellinä hänen sieluunsa.
— "Morskaja-katu!" — murahti hän ajurille istahtaen sen rattaille. Hetkeä myöhemmin koputti hän "Siperialaisen noidan" ovelle. Ovi raottui. Tulipunaiseen pukuun puettu nuori nainen kysyi raosta puoli pimeässä:
— "Kuka siellä?"
— "Kohtalonsa kysyjä", — vastasi Harhama kuiskaten.