Nuori nainen saattoi hänet kolmen puolipimeän, salaperäisen huoneen läpi. Hän huomasi yhdessä pimeässä huoneessa epäselvänä häämöittävän hautaristin. Toisessa huoneessa, joka oli verhottu punaisella veralla, oli pöydällä pari pääkalloa, jotka pimeässä näyttivät lumipalloilta. Eräästä kohdasta kiiluivat krokodiilin silmät. Kolmas huone oli verhottu mustalla kankaalla ja miltei tyhjä. Ainoastaan keskellä huonetta törötti suuri ampiaispesä, ihmisen sääriluista laitetulla kolmijalalla. Puolipimeässä tekivät huoneet kaamean vaikutuksen.
Harhama astui neljänteen huoneeseen. Sen akkunat olivat kokonaan peitetyt. Huone oli verhottu mustilla verkalaskoksilla, ja sitä valaisi pääkallosta laitettu lamppu tuskin huomattavalla valolla, joka tuikutti pääkallon silmäreijistä. Molemmissa peränurkissa seisoi hampaaton luuranko avonaisessa ruumisarkussa… Muutamista komeroista kiiluivat pöllöjen silmät, salaperäisinä, tutkivina, ja keskellä huonetta oli pöytä, sekä kaksi jakkaraa. Huoneessa oli jotain kamalaa…
— "Varo kohtalonkättä!" — kirkaisi papukaija eräässä komerossa, kun
Harhama astui huoneeseen.
Veripunaiseen puettu tyttö kumarsi hieman ja poistui…
Kohta avautuivat uutimet ja Siperialainen noita astui huoneeseen. Hän oli mustaan, väljään pukuun puettu. Musta, nilkkaan saakka ulottuva tukka hulmusi hajalla. Laihoissa kasvoissa kiilsi musta silmä pari terävänä. Niiden katse tunki neulankärkinä Harhamaan.
Molemmat olivat vaiti, mittelivät toisiansa.
— "Olen tullut kohtaloani kysymään", — lausui vihdoin Harhama.
Nainen katsoi häneen tuikeasti. Alkoi uusi äänettömyys.
— "Niin… Minä tahdon kuulla kohtaloni", — uudisti Harhama jyrkemmin.
Nainen astui hänen eteensä, laski luiset kätensä hänen olkapäillensä ja katsoi hänen silmiinsä, kuin olisi niitä tulipuikoilla kaivellut.