— "Kohtalo kiehuu maankoloissa", — kirkaisi papukaija.
Nainen tuijotti yhä sanattomana Harhaman silmiin, kuin kiskoisi hän niistä ihmiselämän näkymättömiä sisälmyksiä. Luisilla käsillänsä kouristi hän Harhaman olkapäitä, kuin pihdeillä.
Äänettömyys rutisti hartioita. Naisen mustat silmät kiiluivat syvällä silmäkuopissa. Harhama hermostui ja hikosi.
— "Tahdot kuulla kohtalosi… Hyvä!… Sinä olet kelvollinen…
Astu tänne!" — lausui viimein noita käskevästi, osottaen pöytää.
Harhama lähestyi pöytää. Siinä oli sadanruplan seteli. Noita katsahti siihen kysyen:
— "Osaatko lukea?"
Harhama ymmärsi. Hän pani sata ruplaa pöydälle. Noita nosti niiden päälle pääkallon ja käski Harhaman panna kätensä ristiin pääkallon laelle. Harhama totteli nöyränä lapsena. Noita sekotti kortit ja alkoi ennustaa:
— "Sinulla on suuria suruja… Ajattelet matkaa… Sinä yrität kiertää kohtalon kättä…"
— "Varo kohtalonkättä!" — kirkaisi taas papukaija ilkeällä äänellä.
Noita jatkoi:
— "Eräs asia painaa mieltäsi… Sinä kirjoitat siitä… ei se ole miehelle… ei naiselle… mutta sinä kirjoitat… Ja se kirjoitus tuo sinulle onnea…"