Harhama upposi taikauskon liejuihin umpipäihinsä. Pohjolaisnoidan ennustus tuikutti hänelle noidan sanoista. Siinä oli taas se kirja… "Varmaankin se teos," — ajatteli Harhama ja muisti taas samalla paroonitar Lichtensteinin kertomuksen saman noidan ennustuksesta, jonka hän silloin, kertomusta kuullessaan, oli oitis sovittanut teokseensa.
— "Minkä kirjan?" — uteli hän kiihkoissaan.
— "Vaikene!" — komensi äreänä noita, joka oli niistä sanoista saanut käsiinsä langanpään… Kortteja uudelleen seaten, kähisi hän:
— "Älä kurottele liian syvälle kohtalon pataan!"
Harhama kiihtyi, hermostui ja sotkeutui taikauskon verkkoon.
Teoksensa ja kaikki hämärä sotki häntä. Noita povasi edelleen:
— "Se kirjoitus tuottaa sinulle onnea… Musta verinen mies palkitsee sinut…"
— "Mustaverinen… Perkele varmaankin!" — tärisi Harhama.
Noita jatkoi:
— "Siinä on kyllä välillä esteitä… Eräs ristiverinen nainen on tielläsi… Se sekaantuu jotenkin asioihisi, mutta sinä panet kirosi häneen… Hän menee nyt kiroinensa tuon miehen kanssa… Hänestä ei ole estettä…"
Kortteja kootessansa mutisi hän: