Harhaman mieli kävi yhä synkemmäksi ja vakavammaksi. Itse asiassa hän itse milteipä ihaili perkele-käsitettä, koska se oli salaperäinen, suuri, voimallinen ja loistava. Hän ihaili perkeleen väsymättömyyttä ja viisautta, vaikka hän samalla tahtoi sen kieltää ja oli kieltävinään. Nyt hänelle taas kirkastui perkele joksikin huumaavaksi ja suureksi ja salaperäiseksi.
Mutta hiukan mietittyään huomasi hän taas ristiriidan ja alkoi siitä pyrkiä pois ja silloin taas leimahti hänessä teoksensa ajatus loistavana. Kurkussa tuntui jotain katkeraa. Koko elämä ja sen pettymykset ja nykyinen sekasorto kirvelivät ja taas ja taas etsi hän pelastusta teoksestansa, tietämättä ja kysymättä, minkälainen se pelastus on. Hänen raskaat ajatuksensa kiintyivät tsaarien hautoihin ja löysivät niiden valtavissa marmoriarkuissa uskon uuden kompastuskiven. Hän kysyi munkki Pietarilta päättävästi, jyrkästi, kuin olisi hän ollut varma saavansa ainakin epäröivän vastauksen:
— "Mutta, isä Pietari! Täällä makaavat Venäjän tsaarit raskaiden marmoriarkkujen alla. Uskotteko Te, että he kerran nousevat ylös niiden alta?"
Munkki Pietari aivan oikaisi vartalonsa ja hänen kasvonsa kirkastuivat onnesta, että sai todistaa uskonsa lujuuden. Hänen silmiensä edessä painoivat raskaat marmorimöhkäleet hautoja. Hän oli nähnyt tuhansien ja tuhansien vaipuvan hautaan, eikä palaavan sieltä. Hänen edessänsä avautui koko elämän kulku yhtenä kuoleman heinänniittona. Harmaasta muinaisuudesta lähtien oli ihmiskunta kantanut maahan ruumiita, turhaan odottaen niiden ylösnousemista. Vankat maakerrostumat peittävät sukupolvien maatumia ja säilyneitä luita. Lukemattomien luut olivat tuhaksi palaneina hajonneet ja hävinneet maakerrosten tomuihin. Toisia kalusivat koirat hautausmailla, tai metsissä. Koko se masentava näky avautui hänen edessänsä kuolonkolkkona, toivottomana yönä, josta moni-tuhatvuotisena, ehkäpä miljoonavuotisena aikana ei tuikahtanut ainoakaan inhimillisen ylösnousemisen tähti. Ja sen edessä seisoi munkki Pietari suurena, jalona, ylevänä, ihailtavana ja lausui koko sielunsa vakaumuksella:
— "Uskon. Minä uskon. Jumala joka luo tyhjästä maailmoita ja tomusta eläimiä ja ihmisiä, voi koota Venäjän tsaarien tomun ja palauttaa niihin hengen. Milloin ja missä muodossa he nousevat ylös, se on meiltä salattu, mutta Jumala käskee kerran ja lattiapaadet nousevat, haudat aukenevat ja tsaarit nousevat ylös ja kiittävät tässä huoneessa Jumalaa, joka on heidät herättänyt unesta. He lähtevät tästä huoneesta alamaistensa joukkoon, jotka Venäjän kaikilta hautausmailta tulvaavat uuden maailman ihanaan valokirkkauteen. Tsaarit kulkevat silloin tuomiotansa odottamaan samanarvoisina halvan alamaisensa kanssa. Yhdessä he veisaavat Jumalalle ylistyslaulua ja tunnustavat Hänen suuruutensa ja armonsa. Vasta sinä päivänä me näemme Jumalan ja Hänen enkeliensä ääriviivat. Silmäterämme näkee silloin hengen, kuin kukan, näkymätön puhkeaa edessämme näkyväksi, kuin ruusu nupustansa. Me kuulemme silloin enkelien ihanan laulun yhtyvän maanlapsien ylistyslauluun. Silloin ei käy tuuli ja vesi on pysähtynyt koskissa… Maailmat seisovat silloin liikkumatta ja Herra yksin puhuu. Auringonvalo on sammunut, ja Jumala itse loistaa maailman valona, ylösnousemisen päivän suurena kirkkautena."
Harhamaa ihastutti se uskon lujuus ja ylösnousemisenpäivän suuruuden kuvaus. Hän kuvaili mielessänsä sitä päivää, jolloin tässä mahtavassa kirkossa laattiapaadet alkaisivat kohota, haudat aukaisisivat mustat kitansa ja muinaisuuden mahtavat tsaarit nousisivat niistä kirkastettuina, tuntisivat toisensa ylös nousemisen päivän uudessa, armaassa valossa ja yhtyisivät yhtenä kuorona veisaamaan Jumalan ylistystä. Hän ratsasteli taas niitä ainaisia sumuselkiä, kaikki oman onnensa nojassa. Hän olisi tahtonut kaiken hinnalla saada tämän munkki Pietarin järkkymättömän uskon, nousta sille sisällisen sekasorron keskeltä, kuin harmaalle kalliolle. Tai olisi hän yhtä tyytyväinen jos hän saisi Nikolain täydellisen uskon kieltämisen. Kunhan vaan nyt pääsisi pois tästä epäilyksen ja sekasorron pohjattomuudesta, joka kiskoi häntä satimillansa yhä syvemmälle, polttaviin mutapesiin. Munkki Pietarin lempeät, vakuuttavat sanat olivat häntä jonkun verran rauhottaneet, virkistäneet ja rohkaisseet. Suuruuden kuvaukset olivat riuhtaisseet hänen ajatuksiansa hiukan erilleen äskeisistä tapauksista.
Harhama vaikeni masentuen ja repeili ajatuksien riekaleiksi. Katse oli kiintynyt marmoriseen ruumisarkkuun. Ylösnousemisen päivän kuvailtu kirkkaus ja Jumalan suuruus kohosivat hänen eteensä jossain äärettömyyden kaukaisimmilla perukoilla. Koko äärettömyys avautui hänelle yhtenä näköalana, lukemattomilla maailmoilla koristettuna tyhjyytenä. Jumalan suuruus laajeni… käsitti kaiken… kirkastui… pieneni taas äärettömän pieneksi… aivan olemattomaksi ja lopulta hävisi kokonaan omaan pienuuteensa, kadoten äärettömyyden tyhjyyteen… ilmestyi taas… alkoi suureta… levisi ja repesi yli äärettömyyden ja taas hävisi omaan suuruuteensa… Ja silloin sattui taas Harhaman silmäys uskon kompastuskiviin: kylmiin marmorisiin ruumisarkkuihin. Ne tuntuivat nousevan, latautuvan hänen hartioillensa ja puristavan hänestä kaikki epäilynrauhaset vuotamaan kylmää, ilkeää visvaa…
Hän huokasi raskaasti, nojasi kyynäspäät polviinsa, kätki otsansa kämmeniensä väliin ja tuijotti synkkänä maahan.
Sillä välin oli suuri kirkko tulvannut rukoilijoita täyteen ja Jumalanpalvelus alkanut. Ihana kirkkolaulu yhtyi munkki Pietarin puheeseen, jolla tämä kuvaili ja ylisti ylösnousemisen suurta päivää ja tunnusti järkkymättömän uskonsa sen päivän tuloon…
Munkki Pietari oli yhtynyt rukoilijoiden joukkoon. Kuoripojat lauloivat ihanaa kirkkolaulua. Se laulu kaikui ja kierteli kirkon mahtavissa kiviholveissa, kuin enkelien laulu. Pappi luki rukousta: