Kauhu kulki silloin Venäjän tasangon yli ja kansa, joka asui tasangolla ja näki aaveen ja uhkaavan tuli palon ja kuuli sotahuudon, huusi vapisten:
— "Sota!"
Sota!… Sota! — kuului huuto kaikkialta, kun se veripunainen päivänkehä suureni tulipaloksi ja vyöryi Venäjän tasangolla, pimeydessä asuvan kansan yli.
— "Aseisiin!" — kuului silloin voimakas, vapisevalle kansalle lausuttu käsky.
— "Aseisiin! Aseisiin!" — kertautui käsky kaikkialla, köyhän majassa ja rikkaan asunnossa.
Silloin vapisi arka, ja rohkea seisoi äänetönnä. Tylsistyneenä kuunteli mies, kun hänen käskettiin lähteä suoniansa avauttamaan, ja avutonna itki vaimo ja lohduttomina lapset. Köyhä vaikeroi ja rikas raivosi epätoivoisena, nähdessään, että se pelipöytä, jolle hän oli omaisuutensa nostanut, horjui.
Sota! Sota! — kertautui kauhunsanoma tylsistyneiden ihmisten suonenvedontapaisesti vavahtelevilla huulilla. Toiset siunasivat itsensä, tehden ristinmerkin ja mutisivat rukouksensa:
— "Herra, armahda kansaasi!"
* * * * *
Mutta tyynenä seisoi pörssirakennus. Sen kattorakenne lepäsi rauhallisena solakoiden pylväiden hartioilla, pylväiden, jotka suorissa riveissä seisoivat rakennuksen kaikilla sivuilla. Se rakennus seisoi rauhallisena, sillä se tiesi olevansa kullantemppeli. Se tiesi, että sen herra, se keltainen, eloton kulta, on ihmisten jumala, joka hallitsee maan kansoja, jumala, jonka käskyjä tottelevat lukemattomien miljoonien omattunnot ja jonka käskystä lukemattomien miljoonien käsivarret tarttuvat joko työhön, tai rikoksiin.