Mutta sen temppelin sisällä oli pelipöytä, jolla pelattiin ihmiskunnan omaisuutta suurissa panoksissa, menetettiin, tai voitettiin ihmistyötä ja ihmiskäsivarsien isäntäoikeuksia. Se oli kullan alttari, jolla ihmiset uhrasivat sielunsa keltaiselle kullalle. Siinä pelipöydässä, siinä keltaisen kullan alttarissa tuntuivat yhteiskunnan taloudellisen elämän sykähdykset ja sen päällä kieri kulta, sen temppelin herra ja maan kansojen jumala. Kullan palvelijat istuivat sen alttarin ympärillä ja heissä hehkui kullanhimo, kuten liekki hehkuu palavassa hiilessä. Kullakin heillä oli malja valmiina kädessä ja he odottivat, että heidän jumalansa, se eloton, se alttarilla kierivä kulta, vierisi maljaan. Eivätkä he ainoastaan odottaneet. He houkuttelivat sitä kirkasta, kierivää jumalaansa, he keinottelivat saadaksensa kukin sen jumalan kierimään ohi muiden maljojen omaansa.
Ja mitä kauvemmin he odottivat, sitä ahnaammaksi kävi keinottelunsa, sitä hehkuvammaksi yltyi heissä kullanhimo. Sen tuli virisi kuluttavammaksi.
He paloivat silloin, kuin hehkuvat hiilet kylmän jumalansa edessä.
Ihmisestä oli tullut kullan uhrihiili.
Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike, jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai kun madonsyömät pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin tuntui aina kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa. Sen taso paikoin kohosi ja paikoin se laski ja sille kasattu kulta kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. Kullanhimo leimahti silloin alttarin ympärillä palavissa hiilissä, keinottelijoissa, kuluttavampana. Ja jonka maljaan se keltainen, kierivä jumala oli vierähtänyt, hän sai vallan käskeä sen nimessä ihmiskäsivarsia valmistamaan käskijällensä mukavuuksia ja nautintoa siinä määrässä ja niin kauvan, kuin sitä kultajumalaa maljassa riitti, tai kun se yhteiskunnan elämän edelleen sykähdellessä, taloudellisten liikkeiden jossain taas järkkyessä, kieri niiden käskystä taas jonkun toisen maljaan.
Kullan temppelissä palvelivat ihmiset jumalaa, joka hallitsee maan kansoja, vaan ei itseänsä. He palvelevat orjina jumalaa, joka tottelee maailman taloudellisen elämän käskyjä, kuin orja ruoskaa, kierien sen jumalaksi, jonka hänen lapseksensa yhteiskunnan taloudelliset liikkeet kulloinkin valitsevat.
Sen jumalan edessä hehkui kullanhimo kauniina uhritulena. Ihmishiilet paloivat kirkkaina, kuin vaha. He tuikkivat aivan tulina, paloivat poroksi, kootaksensa maljaansa sitä haihtuvaa sumua. Ihmishenki ei tavotellut siellä korkeuksia, ei hapuillut siipiensä kantaman rajoja. Se vaani maassa kierivää kultamurua, kuin nälkäinen kissa pikkuista, vikkelää hiirtä…
* * * * *
Mutta niinä päivinä, jolloin Idän aurinko nousi veripunaisena pyöränä idästä ja keltaisen aaveen villi sotahuuto tunki läpi ihmisten ytimien, alkoi sumu maljoista haihtua. Silloin riensivät kullan palvelijat pelastamaan, mitä vielä pelastaa voitiin. Kulta näytti silloin pettävän palvelijansa, kätkeytyi alttariltansa takaisin maan uumeniin, paeten liikepulaa, joka oli kohonnut sotatorven soidessa, sodan roihun syttyessä, kuin nälkähirviö. Kullanpalvelija paloi silloin kirkkaana ilmitulena. Koko se keinottelija joukko, joka täytti jumalansa suuren temppelin, läikehti, kuin tulinen hiilos.
Ja kun sodan järkyttämät taloudelliset liikkeet luhistuivat, kun siitä johtunut sykähdys tuntui kullan alttarissa, alkoi se kuollut metalli levotonna vieriä. Se etsi reikää, mihin paeta sitä näkymätöntä petoa, joka nyt liikepulana nosti päätänsä sodan verisistä usvista. Silloin leimahti aina tuli kirkkaampana ihmishiilessä ja lieska nousi hiiloksesta. Keinottelijain silmiin syttyi kultakuume. Se levisi nopeasti silmästä silmään, kuin kulovalkea. Kukin katsahti ahnaan pedon tavoin maljaansa. Ja kun he huomasivat, että kulta niistä hupeni, että jumala haihtui sumuna juuri nyt, hädän hetkellä, niin muuttui palava ihmishiili harmaaksi. Syntyi paniikki. Kauhu laskeusi, kuin harmaa tuhkavaippa kullanhimoa suitsuavalle ihmishiilokselle, tukehduttaen hetkeksi osan sen lieskasta ja lopulla sammuttaen siellä täällä, yksityisissä hiilissä vielä tuikahtelevan liekin. Ihmisten kasvoille laskeusi tylsä ilme ja kuume sammui heidän ahnaissa silmissään, kuin elonkipinä kuolevassa. He seisoivat neuvottomina, kasvot harmaina, kuin tuhka, silmät sammuneina. He olivat hetken ajan ihmisvainajia, voimattomina hallitsemaan yhteiskunnan taloudellista elämää, joka nyt sortui, kuin ruhjottu hirviö, haudaten allensa ne, jotka sen olivat luoneet ja jotka vielä äsken herroina sen utarista rikkautta lypsivät.
Mutta kullanhimo ei ollut heissä tyyten sammuksiin tuikahtanut. Se oli vetäytynyt kauhun ja paniikin karkottamana syvemmälle sieluun, peittäytynyt harmaan tuhan alle. Hetkisen kuluttua paloivat he taas kynttilöinä ahneuden luisissa kynsissä.