Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi. Kauhu lisääntyi. Se sammutti palvelijat väliin savuaviksi kekäleiksi, joiden sisällä kyti kuluttava tuli, valmiina uudestaan liekiksi leimahtamaan. Väliin pilkahti onni ja puhalsi keinottelijoihin ilmivalkean, kultakuumeen.
Ja heidän edessään seisoi, ilkamoiden, edelleenkin se nälkäinen, ruhjottu hirviö, taloudellinen pula, joka oli hetkeksi kukistanut kullan vallan ja sääteli nyt sen istuimella itsevaltiaana ihmisten kohtaloita, jaellen umpimähkään toisille kurjuutta, toisille yhteiskunnan aarteita. Oman onnensa seppo, "the self-made man", oli hävinnyt ja sen sijalla seisoi nyt avuton yhteiskunta ihminen. Se seisoi kuin terävän piikin päässä: kärsi asemastansa, pelkäsi putoamistansa. Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä sääti elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä keinottelija, palatseissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko.
Lakko! — se sana kaikui näinä päivinä ensi kertoja tässä huoneessa, jossa sumu oli jumalana. Kullan palvelijat tyrmistyivät sitä kuullessaan. Alttarilla hohtava kulta kävi yhä levottomammaksi, ketterämmäksi, sumu maljassa utuisemmaksi. Paniikki yltyi. Jumala hehkui nyt polttavana hiilenä. Se poltti palvelijoittensa käsiä epävarmuudellansa, sillä tiedolla, ettei siihen voinut luottaa, eikä kukaan niistä voinut siitä luopua. Maljat tyhjenivät. Kullakin oli enää tulikipuna pivossa. Se kipinä poltti pivoa ja siinä oli sittenkin pelastus.
Kulta on armoton jumala…
* * * * *
Mutta pörssihuoneen perällä istui eräällä penkillä hieno, nuori asianajaja Aleksander Zaiko. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa ilmehti huoli ja levottomana nypisteli hän pientä, mustaa leukapartaansa nähtävästi jotain odottaen. Paniikin alkaessa lähestyi häntä väkijoukosta mustiin puettu, hoikkavartaloinen nainen, maallikoksi puetun munkki Pietarin seuraamana. Molemmat äskenmainitut olivat tungeskelleet väkijoukon ristiin rastiin, etsien levottomina jotakin. Mustapukuinen nainen lähestyi nyt nuorta asianajajaa tämän huomaamatta ja puhutteli häntä nopeasti, tuttavallisesti, kuten nuorukaista:
— "Ah, täällähän Te olette, Aleksander Petrovitsh! Olen etsinyt Teitä kaikkialta väkijoukosta ja luulin jo etten löydä… Isä Pietari oli niin ystävällinen, että lähti minua saattamaan…"
Nuori asianajaja nousi nopeasti ylös ja kumarsi kohteliaasti lausuen:
— "Anteeksi, rouva Vronskaja, että Teitä vaivasin!… Mutta minulla ei ollut muuta neuvoa. En myös voinut odottaa Teitä kotonanne, ja kun asia koskee yhteistä ystäväämme, herra Harhamaa, rohkenin pyytää Teitä saapumaan tänne. Asia, nähkääs, on kiireellinen… Harhama, kuten jo Teille kirjoitin, ei ole kotona… Olin hänen morsiamensa, Magdan luona, mutta ei hänkään tiedä, minne sulhasensa on matkustanut… Käännyin sentähden Teidän puoleenne… Ehkä saan Teiltä apua."
— "Vielä vähemmin voin minä sanoa, minne hän on matkustanut… Magda oli juuri luonani häntä tiedustamassa… aivan epätoivoisena… Jotakin käsittämätöntä piilee hänen matkassaan. Mahdollisesti joku onnettomuus… Mutta puhukaamme lyhyesti. Mistä on nyt kysymys? Minäkin olen huolissani", — huolehti rouva Vronskaja.