— "Kuule!"
Poistuva kääntyi ja näki edessänsä vanhuksen, jonka omaisuuden hän oli kerran vääryydellä keinotellut rikkautensa perustukseksi. Hän kauhistui. Vanhus puhui edelleen:
— "Valitat, että sinulla ei ole enää mitään omaa. Ei sinulla ole sitä koskaan ollutkaan. Mutta sinä olet himonnut vierasta omaisuutta. Nyt kun sinulla ei sitäkään ole, lahjoitan minä sinulle sen, minkä pelastin itseäni varten silloin, kun ryöstit muun minulta… Ota!"
Tämän sanottuaan hän ojensi edessään seisovalle verivihollisellensa hirttonuoran, jota hän oli taskussansa vuosikausia kantanut. Hänen sanansa putoelivat puhuteltuun, kuin tulikuumat tinatipat. Onneton kääntyi pois sanatonna ja poistui kalmankalpeana, kuuma tinapaino povessa. Vanhus heitti takaapäin hirttonuoran hänen olallensa lausuen: "Se on saippuoitukin." Poistuva ei sitä huomannut, vaan kieri pois kullan alttarin luota hirttonuora hartioilla…
Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat tätä kullan kaskitulta surullisina. He näkivät ihmisten hehkuvan, palavan tuhaksi ja heitettävän syrjään porona, tai kuin pelinappulat. Toisia taas johti näkymätön käsi eteenpäin sortuneiden sijoille. Munkki Pietari käsitti tämän kaiken täydellisesti, mutta Anna Pawlownan ajatus hajosi sitä miettiessä epäselväksi sumuksi. Lopulta ei hän jaksanut käsittää mitään. Tapaukset sekaantuivat sotkuiseksi vyyhdeksi. Hän näki ainoastansa hehkuvan kaskitulen, suitsuavan palon, jossa ihmiskekäleet kytivät ja tuprusi ihmisporo. Sitten kiintyivät molempien silmät erääseen kiihkeään pelaajaan. Tämä seurasi jokaikistä kullan liikettä sielunsa kaikilla voimilla. Hän tutki jokaikisen saapuneen tiedon. Hänen kasvonlihaksensa värisivät, hänen sormensa paloivat. Se oli Hornan luolan tehtaiden äskeinen omistaja. Nyt oli hänen loppuomaisuutensa pelissä… Onni näyttää hänestä suotuisalta… Hän kiihtyy, hehkuu, kuin sula rauta…
Mutta sitten tulee taas onnettomuuden sanoma. Se matelee sisälle, kuin musta mato. Kaikki näyttää menetetyltä… Harmaa tuhka laskee jo hehkuvalle hiilelle… Mutta taas kirkastuu onni. Liekki leimahtaa uudestaan. Hän tavottaa onnea… Hän on yhtenä haukankyntenä. Joka hermon päässä istuu ahneus, kuin petolintu.
Mutta onni olikin ohi vierivä harhanäkö. Hän vapisee. Sormien nenät ovat aivan tuliset. Anna Pawlownan mieli jännittyy, kuin viulunkieli virittäjän vedosta. Hän seuraa puolitajutonna onnetonta miestä, joka sielunsa kaikilla voimilla taistelee kullan puolesta, kuin äiti pienokaistaan pelastaessa. Kaikki kiihtyy hänessä… hehkuu… sulaa… jännittyy. Hän vapisee aivan. Vapiseminen tarttuu Anna Pawlownaan. Hänkin alkaa väristä onnettoman pelaajan tahdissa.
Viimein katkesi vire ja jousi laukesi. Parahdus kulki, kuin vihlova salama halki avaran pörssihuoneen. "Hornan luolan" tehtaiden entinen päätoimittaja oli tullut raivohulluksi. Hän oli menettänyt muutamassa hetkessä omaisuutensa ja järkensä. Hulluuden lyömänä syöksyi hän erään vanhan juutalaisen kimppuun, kuin raivokohtauksen iskemä peto ja puraisi poikki vanhuksen oikean käden peukalon. Vanhan juutalaisen parahdus kierteli kaikuna suunnattomassa pörssihuoneessa, kuin ulvova koira. Kauhun valtaamat keinottelijat seisoivat silloin mykkinä, kuin maahan lyödyt. Heidän kasvonsa ovat tuhkanharmaat. Juutalaisen parahdus oli kuin ruoskanisku karkottanut heistä hetkeksi kullanhimon.
Syntyy hetken hiljaisuus. Elämä on tyrmistynyt. Kauhu leijailee ilmassa.
Mutta sitten syntyi hämminki ja melu… Jotkut keinottelijoista huutavat palvelijoita, toiset tunkeutuvat kauhuissaan väkijoukon läpi kauvemmaksi. Virkapukuiset palvelijat kiiruhtavat paikalle tuuppien itsellensä tietä halki vaahtona kuohuvan keinottelijajoukon. He alkavat kiskoa vanhaa juutalaista raivohullun käsistä, kuin otusta pedon kynsistä. Erottajat ja erotettavat huutavat. Mielipuoli puristautuu uhriinsa yhä raivoisampana, tavotellen puraista hänen kasvojansa. Hullun hampaaniskuja vältellessä vääntyvät juutalaisen kasvot muodottomiksi. Selvästi voi erottaa, kuinka voimakkaat suonenvedot kouristelevat hänen kasvojensa lihaksia, niihin tähdättyjen hampaaniskujen uhatessa. Silmät tuijottavat, kuin palavat hiilet.