Kansa raivostui. Uhritulet paloivat kirkkaampina. Useat epäilivät, useammat uskoivat sokeasti silmiänsä, vielä useammat uskoivat sitä, mätä muut sanoivat nähneensä omin silmin: he olivat nähneet sudenhännän jossain heilahtamassa isänmaan uhrisavujen seassa ja siitä kasvoi lohikäärme, joka nieli kaiken tulikitaansa. Ja silloin lausuivat kaikki yhtenä:
— "Parempi on että Tarvas tehdään vaarattomaksi, kuin että kansa kuolee yhden tähden…"
Ja kun tuli kysymys, miten tehdä hänet vaarattomaksi, tiesivät kaikki neuvon. Ne sanoivat:
— "Hänen hartioillensa on heitettävä Efialteksen vaippa. Siinä on mies vaaraton, sillä hän on siinä halveksittu…"
Mustanpuhuvat kukat puhkesivat. Ihmiset kulkivat niillä koristettuina. Isänmaan uhritulet oksensivat mustia käärmeitä. Tarvas vedettiin oikeuden eteen maankavaltajana, vaikka eivät sanat aivan niin kuuluneet. Ja kaiken pohjalla oli isänmaanrakkauden polttava tuli. Siitä lähtivät kaikki peikot, teot, viha, kaikkityyni.
Oli mustiinsa pukeutunut murhepäivä. Mustat tulet paloivat savun seassa taistelevan kansan mailla. Tuomarit istuivat oikeutta jakaen. Oikeuden kultavaaka seisoi pöydällä, odotellen tehtäväänsä. Kylmänä, elottomana katseli se niitä punnuksia, joilla sen piti mitata antimiansa. Niiden punnusten joukossa näki se niiden ainaisen lisän, oikeuden punnusten ijankaikkisen toverin: miekan.
Kylmä, eloton vaaka valmistautui tehtäväänsä: mittaamaan elävän elämän oikeutta.
Vanha Tarvas tuotiin tuomalla kansansa tuomittavaksi. Hänet tuotiin vastaamaan teoistansa…
Ja hän seisoi oikeuden edessä, kansan johtajana ja sen tuomittavana. Elämä laski lyijynraskaan kätensä hänen kumaraisille hartioillensa ja sanoi armottomana ainoan oikean, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan tehdä: Elämän yleistä kulkua osottaen, lausui se rauhallisena, säälimättömänä:
— "Se on maailman laki… Se on ollut aina tapa… Tyydy siis nöyränä osaasi!…"