— "Alas konnat! Pois petturit peräsimestä!" — kuuluu väkijoukon huuto ulkoa, kun sen lähettiläät palaavat vastauksen kanssa.
— "Ne ulvovat kuin susilauma", — lausuu joku tarvaalainen.
Tarvaalaisten johtajana seisoi Vaarnan Risto. Sana "petturi" singahti ensimäisenä häneen. Hän seisoi oman uhrialttarinsa ääressä ja nieli sitä katkeraa häkäsavua, joka nousi hänen isänmaalle uhraamistansa elämäntyön parhaista vihanneksista. Hän uhrasi lisää paraastansa, puhuen väellensä tyynenä:
— "Ei hätää, se on suomalaisuuden susilaumaa, jota Viik nyt johtaa. Niin, nyt. Johtajavainajiemme suuruus ilmenee siinä, että suomalaisuuden sudet ulvovat jo vallannälästä. Se on kansan itsetietoisuutta… Se on Viikin vallan joutsenlaulua. Meidän täytyy vaan ravita omat sudet Viikin vallan perusteilla: 'vallannälällä'… Vallannälän herääminen on kansan miesikäänsä puhkeamista… Ja jos Suomen kansa tahtoo elää, on sen tunnettava se vallannälkä…"
— "Mutta mitä neuvot nyt tekemään?" — kysyivät Riston miehet.
— "Meidän" — vastasi Risto — "on lyötävä kaksi iskua yhtäaikaa.
Yksi sinne — te tiedätte — ja toinen Viikin väkeen…"
— "Ei nyt lisä-vihaa omia vastaan… On jo entistä kyllä!" — keskeytti joku. Veljesrakkaus ja isänmaanrakkaus koskettelivat toisiansa, kuin kaksi puukon terää.
— "Juuri nyt", — jatkaa Risto. — "Historia ei odota myöhästynyttä.
'Ehdi, tai kaadu'! — siinä sen käsky. Viikillä on vähän omaa väkeä.
Hänen valtansa salaisuus on siinä, että hän voi tehdä yhdestä
monta…"
Historian hyökyaalto nousi korkeammalle. Rooland Viik huolehti maailman viimeisestä punakukasta. Hän näki sen häviössä Suomen häviön ja Suomi oli hänen isänmaansa. Hän näki raakojen sormien tarttuvan punakukan varteen. Hän uskoi, että Suomi on hukassa, jos punakukka hävitetään sen akkunalta. Hän pyrki vallan aallonharjalle, voidaksensa sitä kukkaa suojella.
— "Alas tarvaalaiset!" — huusi katkeroittunut väki. Vaarnan Risto jatkoi tyynenä: