— "Hyvä!… Me nousemme", — vastasi väki. Eräs Viikin väen miehistä puhui sitten:
— "Eivät teidän johtajanne ole kansaa pelastaneet. He ovat olleet sitä polkemassa. Kansa on meidän pelastama. Minä itse olin teidän johtajianne petturityöstä suohon laulamassa."
Tarvaalainen väki murisee vihaisena ja Torvelan Jukka vastaa edelliselle:
— "Ei suomalaisuuden johtajia laula suohon jokainen Joukahainen. Ei niitä ole laulanut siihen idän hallakaan. Ne ovat Vipusesta alkaen nostaneet kansaa suosta. Ne ovat nytkin hankkineet vakuuden siitä, että suomalainen kansa saa lopultakin vallan."
— "Oikein!… Hyvä!… Hyvä!" — jyrisi väki puolipimeässä huoneessa. Uusi puhuja alkaa puhua:
— "Eivät teidän johtajanne ole nostaneet meitä. Kansa on kaiken nostanut ja se on hankkinut vallan itsellensä."
Jukka Torvela seisoi jäykkänä, kuin tammen kanto. Hän näytti olevan maahan kiinni kasvanut. Harhama ihaili hänen voimaansa, hänen korskeaa, korkeaa ääntänsä, hänen voimallista puhettansa. Torvela jatkoi:
— "Me emme rupea täällä kiistelemään siitä, kuka on hankkinut sen, jota meillä ei vielä ole. Sillä meillä ei ole valtaa senkään vertaa kuin tässä pimeässä pirtissä on valoa. Mutta me saamme sen vallan. Minä olen kaksitoistavuotisesta puristanut kuokan vartta ja te muut samoin. Me olemme jaksaneet siitä kuokanvarresta puristaa tämän maan rikkaudet, ja niin karaistuneilla käsillä jaksetaan vielä kerran puristaa myös valta tämän maan herroilta." — Ja lyöden nyrkkinsä pöytään, huusi vankka puhuja:
— "Tämän kansan täytyy saada valta käsiinsä!"
Tarvaalaiset riemastuivat. He näkivät jo vallan kultaomenan kiiltävän, näkivät sen jalokivien välkkeen, sen hohteen.