Hän yritti taas, mutta varovasti. Hän ei kysynyt oliko edes kurjia hänen ympärillänsä. Hän uskoi niitä olevan, uskoi että kaikki olivat kurjia ja odottivat vaan, että hän lankeaisi ja kumartaisi ja palvelisi heitä. Ja oitis sai hän teokseensa uuden jumaluuden aatteen: maailmankurjuuden.
Hän alkoi entistä kiihkeämmin lähestyä uutta Jumalaansa.
Mutta kun vanhat epäilivät, päätti Harhama yrittää nuorten kanssa.
— "Ne voin minä ensin vetää apajaan huvituksilla, iltamilla, näytelmillä ja tanssilla, ja varovasti puhaltaa heihin sen oikean vapauden hengen", — järkeili hän. Hän kokosi nuoret ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran. Jurot nuorukaiset kuuntelivat häntä ääneti. Eräs lausui:
— "Olisihan se perustettava… seura…"
— "Olisi", — murahti toinen.
Ja sitten alkoi yksi toisensa jälestä sanattomana poistua.
* * * * *
Silloin alkoi Harhamaa taas rasittaa elämäntyhjyys. Kaikenhäviö avasi hänen edessänsä mustaa kitaansa. Avaruudet ja äärettömyydetkin näkyivät siihen soluvan pölynä. Se lappoi aikaa ja ijankaikkisuutta itseensä, kuin kehrääjä kuontalosta tappuraa. Sinne sortui kaikki, ihmis-elämä, kesät, talvet, toiveet, suunnitelmat… Kaikki.
Kaikki… kaikki… kaikki sinne sortui, todisti häviävä kesä.