Harhama oli kuin sadan salaman lyömä. Hän muisteli jotain kertomuksia iso-isänsä tavaran haalinnasta, mutta hän ei ollut niitä koskaan kuulustellut. Nyt ne muistot putosivat hänen päähänsä myllynkivenä. Hän seisoi uhmaavana, mutta tyrmistyneenä, kuin kivipylväs. Raivostunut Varpala jatkoi:

— "Tyttäreni suvun rahoilla on siis Teistä Jumalan laki kasvattanut tyttäreni kirouksen. Sillä Aapo Horri on vietellyt minun tyttäreni sillä, että kertoi sille: 'Eläähän se Harhamakin Riuttalan Helgan kanssa, niin että ei siinä mitään pahaa ole. Seurataan vaan herrojen esimerkkiä… Itse on sanonut nähneensä… Kieltäähän se Jumala huoraamasta ja pahentamasta esimerkillä yhtä näistä pienimmistä, minkätähden se ei Teihin tehonnut?… Sanoittehan sen olevan voimallisemman maallista lakia…"

Harhama ei vastannut. Hän seisoi kuin tuomarin edessä ja tunsi jäsentensä vapisevan. Miehet istuivat synkkinä. Sieltä täältä vilahti Harhamaan vihainen silmäys. Varpalan Juho jatkoi sen varmuudella, jonka puolella on oikeus:

— "Mutta eiköhän olisi maallinen laki tehonnut? Jos laki olisi kieltänyt esi-isäänne ja Riuttalan isäntiä riistämästä ja tyttären ja Teidän viemästä riistetyitä rahoja kapakkoihin ja oppimasta niillä meidän esimerkiksi ja turmioksi huonoja tapoja ulkomailla, niin eiköhän se olisi ollut toista, kuin Jumalan käskyt?"

Varpala odotti vastausta, mutta kaikki oli vaiti, ääneti ja synkkänä, kuin saunankarsina. Varpala jatkoi katkerana:

— "Ja jos yhteiskunnan laki olisi Teidät ja Riuttalan tytön, rouva Esempion, pakottanut työhön ja antanut ruoskaa selkään, niin tokkohan olisitte yökausia kahlailleet kinoksissa ja elostelleet Aapo Horrin huonona esimerkkinä ja minun tyttäreni kirouksena?… Jumalankin käskyt olisivat jääneet silloin rikkomatta."

Varpala pysähtyi. Veri syöksyi Harhaman päähän. Joka sana, minkä Varpala oli puhunut, oli hänestä nyt totta. Hän ei yrittänytkään itseänsä puolustaa oman itsensäkään edessä. Hän kärsi rinnassansa tulisen raudan polttoa siitä, että oli joutunut puolueensa häpeäksi ja kaikkien, rouva Esempionkin kiroukseksi. Mutta nytkään hän ei tuominnut itseänsä vaan hapuili jo kuumeisesti muita syylliseksi. Ensimäisenä sai hän käsiinsä ihmiset yleensä, kaikki eroituksetta. Ne olivat hänestä taas raakalaisia… tomppeleita… elukoita… Hän katseli joukkoa ylimielisenä, ylpeänä, mutta tunsi samalla jonkun vuoren vyöryvän hartioillensa ja häpeän punan hiipivän poskiinsa. Miehet katsoivat häneen synkkinä, kuin petturiin. Jalkapuu puristi. Puolueen häpeä oli taas se veitsi, joka kipeimmin leikkasi. Hän yritti puhua rouva Esempion puolesta:

— "Miksi rouva Esempiota tähän sekottaa…"

— "Miksikäkö?" — keskeytti Varpala. "Siksi, että te olette samaa koplaa. Te miehenä olette pääsyyllinen. Te tarvitsisitte ruoskaa. Teidän leipäsutenne, Esempio, on meidän rahoilla oppinut irstauden ja Te muiden rahoilla olette sitä sitten hänen kanssansa kylväneet ympäri Suomen turmioksi ja kiroukseksi. Te olette sen kylväjä ja levittäjä…"

Kaikki istuivat sanattomina. Harhaman rinta nousi ja laski voimallisista hengenvedoista. Hän oli tulikuuma. Ensi kertaa elämässä tuntuivat voimat pettävän hänet. Veri syöksi aivoihin, sanat takertuivat kurkkuun. Hänen korvissansa surisi outo ääni ja silmissä tummeni. Varpala jatkoi uhkaavalla äänellä, aivan kostoa huutaen: — "Te tulette tänne sakramentit kainalossa jakamaan Jumalan armoa, vaikka itsenne pitäisi istua katumassa…"