— "No… No!" — keskeytti äskeinen tuntematon.
— "Kuritushuoneessa hänen pitäisi istua… Jumala-kauppiaan", — raivosi Varpala. Ulkoa kuului korpin ilkeä huuto. Koko sauna oli muuttunut ampiaispesäksi. Joka silmä uhkasi pistää Harhamaa. Silloin nousi hänessä taas uhma ja ihmis-inho ja koko elämän halveksuminen ryöppyävämpänä kuin koskaan ennen. Hän seisoi uhmaten koko elämän edessä, henkensä pedonharjana, mutta samalla poltti häntä joku tuli. Varpala raivosi yhä. Kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä, kuin lypsämättömät utaret. Varpala lopetti raivoten:
— "Ja nyt minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät. Te tulette tänne metsän keskuuteen ketunnahkaan kääritty Jumala kainalossa ylistämään Hänen käskyjänsä ja voimaansa. Luulette ettei teitä täällä tunneta… Seuratkoon kirous askeleitanne! Jos tulette valituksi, niin älkööt ne valtiopäivät saako mitään aikaan, tai jos mitä saavat, tulkoon niistä turmiota!…"
— "Herkeä nyt!" — rauhotteli joku, mutta Varpala raivostui entistä enemmän ja huusi, ojentaen nyrkkiänsä Harhamaa kohti:
— "Minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät ja teidän molempien kaikki äpärät. Minä kiroan kaikki riistäjät… Avautukoon kerta allanne se tulinen hiilihauta, jolla olette tulleet tänne pelottelemaan, ja vajotkaa siihen molemmat äpärienne kanssa! Minä kiroan teidät siihen hautaan Jumalinenne ja perkeleinenne. Vajotkaa siihen!"
Sanaakaan puhumatta, ylpeänä ja uhmaavana pujottelihe Harhama väkijoukon lomitse ulos, nousi suksillensa ja lähti, kirouksen taakka hartioilla ja elämän myrkyllisen käärmeen kiemurrellessa hänen ympärillänsä. Hän oli kumartanut jalkapuutansa, pettänyt yhden jumalansa, uhraten sen toiselle. Kauvan soi hänen korvissansa vielä sen toisen kirous:
— "Kirotut!… Kirotut!… Kirotut!…"
Vasta puoliyön aikana selvisi hänelle tekonsa himmeästi, keskellä korpea, kun hän sitä mietti, kannonpäässä istuen. Sokeana alkoi hän taas etsiä syyllistä. Hänen päähänsäkään ei pistänyt kysyä, eikö hän itse ollut syyllinen, sillä rikoksen ja hyveen rajat olivat hänelle sumua, kuten koko elämä.
Silloin asettui taas enkeli Iiranto hänen rinnallensa, ruumiina kuutamon kelmeys. Se ampui salaman jousestansa. Salaman valo sävähti Harhaman silmiin tuikahtavana tähtenä. Se tuikahdus muistutti Jumalaa ja hän oli löytänyt syyllisen.
Silloin raivostui Harhama ja kirosi Jumalan, jota oli äsken ylistänyt. Hän huusi synkkänä, epätoivoisen hurjana: