Lammit läikkyvät… värit kosivat väriä… taide kylpee komeudessansa. Lammikoilla soluvat sadat veneet, mikä minkin värisenä, meloina kultamelat… airoina joutsenen hopeasiivet…
Oli sama päivä, jolloin Varpala kirosi Harhaman.
Kolmekymmentä tuhatta Perkeleen palvelijaa keinui veneissä… antoivat veneiden levätä… Aika kului armaana hymynä… rauha oli kaunista ilta-ikävää… tyyni kaihoa… elämä tytön unta ja hiljaisuus sen unelmaa…
Kuului kaunis soitto… Perkeleen palvelijat havahtuivat kuin kauniista unesta… Veneet nostivat siipensä vedestä… Kaikki teki kunniaa… Alttarille astui Perkeleen pääpappina Piru, vesikaarivaippa pappipukuna, kädessä komea, tulinen käärme… Kaksitoista kaunista punaenkeliä asettui hänen molemmin puolin, pukuina taivaan läpinäkyvä puna, tuliset käärmeet kädessä… Taide värisi kuin alaston nainen… kainosteli… ihaili itseänsä… Kuusi enkeliä kannatti polvillensa langenneena Pirun vesikaarivaipan lievettä…
Soitto vaikeni… Veneet laskivat siipensä lammikoiden veteen… Taide paljasti alastomuutensa rohkeana, kuin enkeli Jumalan edessä, tyttö yksinäisen lammin uimarannassa… Piru alkoi saarnata:
— "Kuka on teidän jumalanne?"
Kolmekymmentä tuhatta palvelijaa vastasi ihanalla veisuulla:
"Perkele, maailman ainoa herra
on ainoa Jumala, ainoa oleva.
Kaikki on häntä, kaikki on hänestä.
Hän on aine, hän on voima.
Hän on elo, hän on kuolo.
Hän on alku, sekä loppu.
Ei löydy muuta Jumalaa."
Laulu kierteli ihanan temppelin sadoissa holveissa, armasteli taidetta, karkeloi kauneuden kanssa. Piru jatkoi saarnaansa:
— "Ei ole muuta, kuin kolme ainoaa yhtä: Äärettömyys on yksi, ijankaikkisuus on yksi ja ainoa oikea Jumala on yksi… Kaikkia muita on monta… Mutta äärettömyys ja ijankaikkisuus on meidän herrastamme Perkeleestä… Ei siis ole muuta ainoaa kuin hän meidän herramme…"