"Äärettömyys on ruumiinamme, sielunamme on ijankaikkisuus. Hyve on meidän henkenämme. Ne kolme ovat kaikkeus, ja kaikkeus olemme me."
Vedenselän punapalo viskeli hohtoansa avaruuden korkeaa sineä kohti. Vuorien huiput häipyivät äärettömyyden utuihin, imien niistä onnea, ja sisarmaailmat katselivat kaihoten ihmisjumalan elämää ja rauhaa.
Harhama antoi ihmisjumalan selittää edelleen jumaluuden olemusta. Se jatkoi:
— "Meidän olemuksemme: äärettömyys ja ijankaikkisuus ja hyve, eivät voi hävitä. Siksi olemme me kuolematon…"
Kauneus pukeutui täysiin väriinsä. Kukista puhkesi tuoksu ja laulu. Kaikki ylisti kuolemattomuuden ihanuutta. Kaikki nautti ijankaikkisen elämän tietoisuudesta täysin rinnoin, kuin hääyön unista. Kauneimmat kanteleet soivat, heleimmät värit hohtivat ja ihmisjumalat veisasivat kuolemattomuutensa ylistystä:
"Me emme tunne kuolemaa. Me emme voi hävitä. Elomme on kuin kukka vaan. Joka päivä uudestaan se havahtuu ja puhkeaa uudeksi teriöksi, tää korkeampi, kauniimpi, jalompi on ja kirkkaampi, kuin eilispäiväinen."
Ihmisjumala jatkoi, sävelien hänen sanojansa hyväillessä:
— "Aine ja voima, ja pahe ja kaikki näkyvä ja näkymätön, ovat häviäviä… Ne ovat ainoastaan meidän jumaluutemme ohimeneviä kehitys-ilmiöitä. Kehityksemme korkeimmalla asteella häviää aine, sulaen meihin. Liikunto loppuu, kun alkaa autuaallinen lepotilamme, ja silloin häviää voima. Pahe häviää, kun on kehittänyt täydellisen hyveen… Kaikki haihtuu olemukseemme: äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymään, hyveeseen…"
Ja riemastunut ihmisjumalien joukko ihastui jumaluudestansa. Se riemu säteili ja puhkesi siitä, kuin valo auringosta, kun se korkeinta valorikkauttansa uhkuen soutelee hopeaisena sädekehänä äärettömyyden siniulapalla. Kukkien ja lintujen laulun ja taivaallisen soiton säestyksellä veisasi ihmisjumalien miljoonajoukko:
"Aine on unta, voima on unelmaa, pahe on haihtuva ajatus. Äärettömyys, ijankaikkisuus ja niiden yhtymä: hyve on ainoa pysyvä. Se on ainoa todella oleva, ja se ainoa olemme me…"