Harhama uskoi ja jatkoi näkyjensä maalausta:
Soiton ja laulun säestämänä puhui yksi ihmisjumalista, toisten häntä kuunnellessa! Puhuja selitti kaikkeuden alennusta.
— "Meidän jumaluutemme on ainoa todellisesti olemassa oleva. Kaikki muu on sen itsensä luomaa kehitysvoimaa… Me olemme kaikkeus…"
Rajaton riemu kulki halki kaikkeuden. Ihmisjumala iloitsi suuruudestansa, veisaten sen ylistystä:
"Me, Jumala, olemme kaikkeus.
Kaikkeus on me Jumala.
Ei mitään muuta olla voi,
kuin yksi me.
On meissä kaiken alku.
Me olemme itsemme synty."
Linnut säestivät laulua, tunnustaen ihmisjumalan suuruutta. Kukat kertasivat, kuin viskoen sen kaunista kaikua toinen toiseensa, kukasta kukkaan, lumpeelta lumpeelle yli ulapan punapalon. Vuoret kuuntelivat hartaina… Kauneus kietoutui kaiken ympärille. Ihmisjumala jatkoi olemuksensa selitystä:
— "Ei ole muuta todellisesti olevaa, kuin kolme meidän jumaluutemme ydintä: äärettömyys, ijankaikkisuus ja niiden korkea yhtymä, jumaluutemme korkein olemus: hyve… Kaikki muu on häviävää, jumaluutemme kehityksen luomisvoimaa…"
Ihmisjumala oli lausunut Harhaman teoksen runojen suuren ytimen. Äärettömyys oli se keränpohjallinen, jolle hän runojensa loistavia hurjuuksia keri…
— "Kuule!" — kuiskasi Iiranto Harhamalle.
Oudon maailman kymmenet auringot säteilivät helisevinä hopeakanteleina. Hohde ja punapalo, laulavat kukat ja veisaavat linnut tunnustivat ihmisjumalan suuruutta. Sadat tuhannet tietoiset ihmisjumalat ylistivät jumaluuttansa veisaten: